Kategoriat
Sarjakuva Uncategorized

Vieläkö joku vartioi vartijoita?

(Löysin arkistojen kätköistä Jyväskylän science fiction -seura 42:n Alienisti-lehteen vuonna 2020 kirjoittamani artikkelin Watchmen-sarjakuvan adaptaatioista ja jatko-osista. Nyt kun Alienistin lukijat ovat saaneet nauttia tästä eksklusiivisesta herkusta pari vuotta, niin julkaistaan se nyt täälläkin.)

Lokakuussa 33 vuotta täyttävä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin kulttisarjakuva Watchmen eli suomalaisittain Vartijat on pysynyt lukijoiden suosiossa sekä ympäri maailmaa että Jyväskylää. Sitä myytiin viime vuonna sarjakuvakaupoissa Atlantin takana enemmän kuin mitään muuta sarjakuva-albumia, ja Kirkkopuiston laidalla sijaitseva antikvariaatti Lukuhetkikin on nimennyt sen kaikkien aikojen myydyimmäksi sarjakuvakseen. Vaikka Moore ja Gibbons hylkäsivät luomansa maailman jo 1980-luvulla, uusia jatko-osia ja adaptaatioita ilmestyy edelleen. Tuoreimpia niistä ovat alkuperäistä Watchmen-estetiikkaa monistava sarjakuva Doomsday Clock, jossa Dr. Manhattan ottaa mittaa Teräsmiehestä, sekä HBO:n televisiosarja Watchmen, joka luotaa yhdysvaltalaisen rotupolitiikan kipupisteitä.

Kapteeni Atomista Dr. Manhattaniksi

Watchmen on jäänyt sarjakuvahistoriaan toisena kahdesta 1980-luvun puolivälissä ilmestyneestä läpimurtoteoksesta, jotka käsittelivät supersankareita aikuisemmalla otteella, korostivat perinteisten trikoosankarien seikkailujen epärealistisuutta ja purkivat genrensä kliseitä. Siinä missä Frank Millerin The Dark Knight Returns (1986) teki tummemman ja fasistisemman tulkinnan Gothamin playboy-lepakkomiehestä, kehittivät Moore ja Gibbons Watchmeniä varten joukon kokonaan uusia hahmoja.

Watchmen #1 (1986)

Sini-ihoinen kvanttisupermies Dr. Manhattan, mustavalkoinen hyperoikeistolainen Rorschach, keski-ikäistynyt pöllöasufetisisti Nite Owl ja muut ovat mielenkiintoisia koosteita erilaisista stereotyyppisistä supersankareista. Ja kun heitä ei ollut pakko sijoittaa samaan todellisuuteen Batmanin, Teräsmiehen ja muiden DC-hahmojen kanssa, pääsivät Watchmenin tekijät esittämään oudomman ja nihilistisemmän 1980-luvun maailman, jonka tällaisten olentojen olemassaolo olisi synnyttänyt. Nixon on yhä presidentti, Vietnam on Yhdysvaltain 51. osavaltio, neuvostoliittolaisten tutiseva sormi on pysyvästi ydinohjusten laukaisunapilla ja koko maailma horjahtelee maailmanlopun partaalla. Yleinen mielipide ja lakkoilevat poliisit ovat painostaneet päättäjät kieltämään itsenäiset supersankaribisnekset, joten suurin osa elossa olevista seikkailijoista on eläkkeellä tai Yhdysvaltain hallinnon leivissä.

DC-universumin ulkopuolelle sijoittuminen onkin ollut yksi Watchmenin suosion salaisuuksista, koska sen tarinan ymmärtämiseksi ei tarvitse olla jyvällä vuosikymmenten aikana kertyneen supersankarihistorian myriadeista käänteistä. Se ei kuitenkaan ollut alun perin Mooren ja Gibbonsin suunnitelmana, vaan he olivat kehittäneet tarinan ensimmäisen luonnoksen Charlton-yhtiön klassikkohahmojen ympärille. Tämä sarjakuvakentän pääpelureita pienempi kustantamo oli julkaissut 1960-luvulla toimittaja Dick Giordanon johdolla supersankarien seikkailuja, joissa esiintyvät hahmot kuulostavat epäilyttävän tutuilta jokaiselle Watchmenin lukeneelle — ydinrakettionnettomuudessa yliluonnolliset voimat saanut Captain Atom kykenee kasaamaan uudelleen atomeiksi tuhoutuneen ruumiinsa, armoton The Question ei kaihda kovia otteita ja heijastelee luojansa Steve Ditkon aynrandilaista äärioikeistofilosofiaa, kun taas keksijä-voimistelija Blue Beetle lentelee ympäriinsä ötökänmuotoisella ilma-aluksellaan.

Captain Atom #84 (1967)

DC Comics oli hankkinut oikeudet hahmoihin konkurssikypsältä Charltonilta ja Dick Giordano oli ottanut yhtiössä ohjat DC:n sarjakuvista vastaavana päällikkönä, kun Moore ja Gibbons tekivät ehdotuksensa kuuden lehden mittaisesta Who Killed the Peacemaker? -minisarjasta. Brutaalin tappajasankari Peacemakerin kuolema heti sarjakuvan alussa (ja muidenkin hahmojen muuttuminen käyttökelvottomiksi muissa projekteissa) ei kuitenkaan sopinut yhtiölle, joten Moore ja Gibbons saivat kehitellä hänen tilalleen Yhdysvaltain tiedustelupalvelun tappokoneeksi Comedianin, jolla vihjataan olevan sormensa erilaisissa poliittisissa salamurhissa John F. Kennedystä Watergate-skandaalin paljastaneisiin toimittajiin. Niinpä Captain Atom muuttui Dr. Manhattaniksi, The Question Rorschachiksi, Blue Beetle Nite Owliksi, Thunderbolt Ozymandiaaksi ja Nightshade Silk Spectreksi.

Vakavan hupaisa Watchmen

Sarjakuvan tarinassa eläkkeelle jääneet supersankarit huomaavat joutuvansa erilaisten hyökkäysten kohteeksi, alkavat seurata johtolankoja sekä muistelevat iloisempia aikoja. Samalla lukijalle paljastuu vähän kerrassaan ironinen ja sarjakuvahistorialla leikittelevä vaihtoehtoinen USA, joka suistui raiteiltaan, kun Action Comics -lehden ensimmäinen numero vuonna 1938 innoitti ihmisiä pukeutumaan trikoisiin ja ryhtymään taisteluun rikollisuutta vastaan. Uuden maailmanjärjestyksen sinetöi laboratorio-onnettomuudessa syntynyt Dr. Manhattan, joka hallitsee psyykkisillä voimillaan ainetta, pystyy siirtymään silmänräpäyksessä minne tahansa ja kokee simultaanisesti kaikki tulevaisuutensa ja menneisyytensä tapahtumat. Hänen mahdoton aikakokemuksensa on samanaikaisesti Mooren yritys hahmottaa kvanttimaailmankaikkeuden ilmiöitä ja esittää jonkinlainen metafora sarjakuvan lukemisesta: Dr. Manhattanille kaikki hänen elämänsä menneet ja tulevat tapahtumat ovat samalla tavalla käden ulottuvilla kuin sarjakuvan ruudut sen lukijalle.

Dr. Manhattan antaa Vietkongille kyytiä.

Watchmen nostaa esiin myös supersankarikuvaston vaietut kysymykset: Jos naamiomiehet ja -naiset voivat noin vain ottaa oikeuden käsiinsä, mitä virkaa demokratialla ja oikeusvaltiolla on? Mikä lopulta erottaa toisistaan Batmanin kaltaiset kirkasotsaiset viittasankarit ja Ku Klux Klanin kaapuniekat — molemmathan metsästävät ja rankaisevat rikollisina pitämiään kansalaisia laeista piittaamatta? Vaikka valkoisen ylivallan kannattajien terrori etnisiä vähemmistöjä vastaan 1800-luvulta ja pitkälle 1900-luvun puolelle oli laitonta, sillä oli Yhdysvalloissa laajaa kannatusta ja viranomaisten hiljainen hyväksyntä siinä missä Batmanin hämärähommilla Gotham Cityssäkin.

En spoilanne juonta liikaa, jos mainitsen, että sarjakuva päättyy yhteen populaarikulttuurin mielenkiintoisimmista ja ironisimmista alien-invaasioista. Loppuratkaisu on kaikkineen niin tumman humoristinen ja kaivaa maata supersankarigenren eetoksen alta niin hupaisalla tavalla, että sitä on vaikea pitää kovin vakavana. Lance Parkin kirjoittaakin Moore-elämäkerrassaan Magic Words osuvasti sarjakuvafanien pakkomielteestä pitää Watchmeniä ”vakavana sarjakuvana”, joka tutkiskelee supersankareita ”vakavalla tavalla” ja käsittelee ”vakavia teemoja”. Sarjakuvassa on vahva koominen ulottuvuus, joka nousee vielä selvemmin esiin kaikissa Mooren Watchmenin jälkeen tekemissä supersankarisarjakuvissa Supremesta Tom Strongiin ja The League of Extraordinary Gentlemenistä Tomorrow Storiesiin. Kaikkien näiden ristiriitaisten elementtien puristaminen samaan sarjakuvaan tekee siitä niin kiihottavan lukukokemuksen.

Watchmen v Snyder

Samaa ei välttämättä voi sanoa hartaasti odotetusta vuoden 2009 Watchmen-filmatisoinnista, jonka ohjasi Zack Snyder. Sarjiselokuvistaan 300 ja Batman v Superman tunnettu ohjaaja on kiinnostuneempi mahtipontisista spektaakkeleista ja yliampuvista taistelukohtauksista kuin hienovaraisesta draamasta tai huumorista, ja hänen käsittelyssään Watchmen muuttui hyvin toisenlaiseksi teokseksi. Vaikka se on erittäin uskollinen sarjakuvan visuaalisuudelle ja seuraa orjallisesti sarjakuvan juonta, se on tunnelmaltaan ja teemoiltaan eri maailmankaikkeudesta. Myös sen loppu on erilainen, alienit on hylätty ja ”maailman fiksuin mies” Ozymandias on muuttunut selkeämmin pahikseksi.

Snyderin Watchmen kopioi sarjakuvan visuaalit kuvakulmia myöten.

Jälkeenpäin on vaikea sanoa, todistiko Snyder sittenkin vääriksi kaikkien niiden puheet, jotka olivat pitäneet Watchmeniä mahdottomana siirtää elokuvamuotoon, vai olivatko nämä sittenkin oikeassa. Vielä 90-luvulla rikas ja outo maailma, monimutkainen tarina ja eri päähenkilöiden pitkät takaumajaksot tuntuivat mahdottomalta yhtälöltä, kun genre-elokuvien pituuden ja budjetin mahdollisuuksien rajat tulivat nopeammin vastaan. Projektia pitkään sekä 80-luvun lopulla että 90-luvun puolivälissä hautonut kulttiohjaaja ja Monty Python -ryhmän jäsen Terry Gilliam tuli lopulta siihen johtopäätökseen, ettei lopputulos voi vetää vertoja alkuperäisteokselle.

Gilliam kuitenkin painiskeli projektin kanssa pitkään ja Watchmenistä tehtiin erilaisia käsikirjoituksia. Tuottajana olisi toiminut myöhemmin Mooren V for Vendatta -adaptaation sekä Matrixin ja muita science fiction -menestysleffoja tuottanut Joel Silver. Jälkeenjääneiden tietojen perusteella Silver halusi Arnold Schwarzeneggerin näyttelemään Dr. Manhattania, joka Sam Hammin kirjoittaman viimeisimmän käsikirjoitusversion loppukohtauksessa olisi tehnyt aikamatkan muuttamaan menneisyyttään. Sen seurauksena Watchmenin sankarit olisivat jääneet sarjakuvahahmoiksi ja Watchmenin maailma muuttunut meidän maailmaksemme. Vaikea sanoa, minkälainen lopputuloksesta olisi tullut — todennäköisesti kuitenkin Snyderin Watchmeniä raikkaampi tekele, joka ei olisi ottanut lähdeaineistoaan aivan niin tosissaan.

Sarjakuvat ennen ja jälkeen Watchmenin 

Elokuvaa seurasi vuosina 2012—2013 Before Watchmen -projekti, kun DC Comics päätti lopulta julkaista uusia Watchmen-sarjakuvia ilman Mooren ja Gibbonsin panosta vastustettuaan kiusausta vuosikymmenten ajan. Len Wein, Brian Azzarello, J. Michael Straczynski, Andy Kubert, Darwyn Cooke ja monet muut sarjakuvaskenen isot nimet keskittyivät omissa muutaman lehden minisarjoissaan eri Watchmen-hahmojen historiaan ennen alkuteoksen tapahtumia. Tarinat ovat pääasiassa yhteensopivia Watchmenin juonen kanssa, mutta pienemmissä yksityiskohdissa Before Watchmen ottaa myös taiteellisia vapauksia ja kirjoittaa Watchmen-historiaa uusiksi. Minisarjat edustavat mielenkiintoisesti myös eri genrejä, ja mukana on niin Cooken ja Amanda Connerin 60-lukulainen hyvän mielen Silk Spectre -teinihippifiilistely kuin Azzarellon ja Lee Bermejon Rorschach-väkivaltamässäily. Vaikka sarjat ovat kohtuullisen toimivia toimintapläjäyksiä, niiden tarinoiden suuret linjat on esitetty jo Watchmenissä, eikä niillä ole suunnattomasti tarjottavaa muina kuin osaavien tekijöiden kunnianosoituksina yhdelle supersankarisarjakuvan merkkiteokselle. Tapahtumien kopioimisen sijasta olisi kuitenkin ollut palkitsevampaa lukea sarjakuvaa, jossa olisi ollut samanlaista kokeilevaa asennetta, genren kyseenalaistamista ja huumoria kuin Mooren ja Gibbonsin Watchmenissä.

Doomsday Clockin päätösnumerossa supernyrkki heiluu.

Omasta mielestäni Before Watchmen on silti monin verroin mielekkäämpää luettavaa kuin vuonna 2017 käynnistynyt Geoff Johnsin ja Gary Frankin 12-osainen Doomsday Clock -minisarja, joka saatiin päätökseen viime vuoden joulukuussa. Sarja on huipentuma DC-universumin uuteen uskoon myllertäneille New 52– ja Rebirth-kokonaisuuksille, joiden päätteeksi Watchmenin hahmot törmäytetään yhteen DC-sankarien kanssa. Sarjakuva on kuitenkin kerännyt kriitikoilta ylistäviä arvioita siinä missä vielä Before Watchmenin aikoihin monet kritisoivat DC Comicsia ja tekijöitä pyhäinhäväistyksestä. Epäilemättä vannoutuneiden Alan Moore -puristien määrä on alkanut sarjakuvaympyröissä vähentyä, kun Northamptonin kahjo maagikko on keskittynyt hullumpiin magiaprojekteihin, indie-elokuviin ja yli 1000-sivuisen kokeellisen mammuttiromaani Jerusalemin kirjoittamiseen.

Doomsday Clockissa Ozymandias matkustaa uusi Rorschach ja pari pikkukonnaa mukanaan DC-sankarien ulottuvuuteen etsimään kadonnutta Dr. Manhattania, joka pelastaisi heidän oman maailmansa uudelleen leimahtaneelta ydinsodalta. Dr. Manhattanin on puolestaan houkuttanut DC-maailmaan Teräsmiehen hahmo, jonka ympärille metaversumien ja universumien kohtalot ovat kietoutuneet. Dr. Manhattan peukaloi sen historiaa ja estää tuntemamme DC-universumin muodostumisen, kunnes monien vaiheiden jälkeen Teräsmies puhuu hänet ympäri palauttamaan sen ennalleen. Koukeroisessa tarinassa ovat mukana kaikki mahdolliset DC-sankarit ja konnat Vihreistä Lyhdyistä Batmaniin ja Jokerista Lex Luthoriin, obskyyrimmistä hahmoista koostuvat eri maiden supersankari-iskujoukot ja jopa Vladimir Putin sekä nimettömäksi jäävä Yhdysvaltain presidentti, joka on mieltynyt lyhyisiin lauseisiin ja superlatiiveihin. Valtavan hahmogallerian varjopuolena on se, ettei oikein kukaan kerkeä olla huomion keskipisteenä muutamaa ruutua pidempään.

Sarjakuva kopioi joitain Watchmenin tarinankerronnan elementtejä, kuten tiukkaa 3×3-ruutujakoa, lehtileikkeitä jokaisen luvun lopussa ja tarinan käänteitä kommentoivaa sisäkkäiskertomusta (joka ei ole nyt merirosvosarjakuva vaan noir-elokuva), mutta se on pohjimmiltaan vain yksi uusi mahtipontinen DC-sankarieepos, jonka lopussa kaikki ratkeaa parhain päin. Johns rakentaa kyllä mielenkiintoista vastakkainasettelua kahden superolennon välille: Dr. Manhattan on niin yli-inhimilliseksi muuttunut ihminen että hän on kadottamassa kokonaan otteensa ihmisyyteen, kun taas Teräsmies on ulkoavaruudesta tullut ei-ihmismaahanmuuttaja, jossa moraalisuus ja myötätunto ihmisiä kohtaan ruumiillistuvat. Kovasta yrityksestä huolimatta en kyllä laittapisi päätäni pantiksi sarjakuvan jäämisestä merkkipaaluksi sarjakuvan historiaan.

Rotupoliittinen Watchmen

Toinen tuore Watchmenin tarinaa jatkava teos on supersankarien, oikeusvaltion ja rotupolitiikan hankauspintoja käsittelevä Damon Lindelofin luoma Watchmen-sarja, jonka HBO esitti viime vuoden lopussa. Se on Mooren ja Gibbonsin sarjakuvan itsenäinen jatko-osa, joka hyppää ajassa kauas eteenpäin, jättää huomiotta Snyderin elokuvaversion ja palauttaa Watchmenin maailmaan mustekalamaiset lavastetut avaruusolennot.

Lindelofin Watchmenin tapahtumapaikkana on Oklahoman Tulsa, todellisen Yhdysvaltojen historian raaimman rotumellakan tapahtumapaikka. Vuonna 1921 joukko kaupungin valkoihoisia asukkaita hyökkäsi ”Mustana Wall Streetinä” tunnettuun Greenwoodin kaupunginosaan ja tuhosi sen. Satoja mustia murhattiin, tuhansia jäi kodittomiksi, ja senaikaisten Yhdysvaltojen taloudellisesti menestynein mustien yhteisö hävitettiin. Joukkomurhan taustalla oli valkoisen väkijoukon yritys kaapata poliisin hallusta rikoksesta epäilty musta mies, mutta kaupungin sheriffi ei suostunut hyväksymään lynkkausta. 1900-luvun alussa rikoksiin syyllistyneitä tai vain niistä epäiltyjä samoin kuin pelkästään laillisia oikeuksiaan puolustaneita mustia murhattiin usein raa’asti, ja rasistinen terrori jatkui pitkälle vuosisadan loppupuolelle saakka.

Nykyaikaan sijoittuvassa Watchmenissä Tulsan joukkomurhan uhrien jälkeläisille on viimein päätetty maksaa korvauksia, minkä seurauksena kaupunkiin on muuttanut paljon mustia. Tässä kohden kyse vaihtoehtohistoriasta, sillä todellisuudessa Oklahoman osavaltion päättäjät linjasivat vuosia jatkuneen selvitystyön jälkeen vuonna 2001, ettei korvauksia vastoin selvityskomitean suosituksia tarvita. Watchmenissä Yhdysvaltain presidentiksi on kuitenkin noussut Nixonin jälkeen näyttelijä Robert Redford, joka on vienyt maata liberaalimpaan suuntaan. Tulsan työttömät ja huono-osaiset valkoiset eivät katso hyvällä uusien tulokkaiden taloudellista menestystä ja vetävät kasvoilleen KKK-huppujen sijasta Rorschach-naamarit.

Rorschach-sukkahousut päähän ja rock ’n’ roll.

Tiedossa on eräänlainen supersankarien välienselvittely, koska Tulsan poliisivoimat ovat ottaneet käyttöön poliisien henkilöllisyyden salaavat huput, koodinimet ja peitehenkilöllisyydet, minkä lisäksi heillä näyttäisi olevan myös semi-yliluonnollisia kykyjä. Oma suosikkini poppoosta on slaavilaisella korostuksella puhuva kommunistipoliisipamppu Red Scare, joka käyttää virttynyttä punaista kommandopipoa ja luottaa turhan koviin otteisiin kurittaessaan Nixonville-slummin republikaanisia asukkaita. Sarjan edetessä TPD jää kuitenkin sivuosaan, eikä moniin superpoliiseista tutustuta sen tarkemmin.

Sarjan keskushenkilö on Sister Night -nimellä tunnettu poliisi Angela Abar, amerikkalaistetussa Vietnamissa varttunut kamppailulajispesialisti, jonka kohtalo kytkeytyy useampiin alkuperäisen Watchmenin henkilöihin sarjan edetessä. Hänellä on vastassaan Rorschach-naamaripäiden lisäksi sarjakuvan ainoa naissankari Silk Spectre, joka on luopunut supersankari-identiteetistään ja ryhtynyt naamiosankareita jahtaavaksi FBI-agentiksi. Jeremy Ironsin näyttelemä Ozymandias on niin ikään mukana kuvioissa ja joutuu ottamaan mittaa jälkeläisestään, joka on yhtä lailla hyperälykäs ja narsistinen kuin hän itsekin.

TV-Watchmen kirjoittaa alkuperäistä sarjakuvaa osittain uusiksi ja yhdistää mielenkiintoisilla tavoilla rasismia ja rotujännitettä varhaisten supersankareiden edesottamuksiin. Lopputulos on täysin erilainen kuin Mooren ja Gibbonsin alkuperäisteos, mutta poliittiselta asenteeltaan kuitenkin samalla tavalla radikaali ja ottaa osaa oman aikansa poliittisiin keskusteluihin. Siinä missä Moorea kiinnostivat kylmän sodan politiikka ja ydintuho, ovat Lindelof ja muut tv-Watchmenin tekijät halunneet käsitellä eriarvoisuutta ja systeemistä rasismia.

Watchmen-sarjan Sister Night.

Tänä vuonna Hugo-palkintoehdokkaina ovat sarjan kuudes ja kahdeksas jakso, joissa sukelletaan Angela Abarin isoisän muistoihin rasismin läpitunkemista supersankarien ensimmäisistä vuosikymmenistä sekä käydään läpi Abarin oma henkilöhistoria ja kohtaaminen Dr. Manhattanin kanssa. Niiden varjoon on jäänyt esimerkiksi sarjan viides jakso ”Little Fear of Lightning”, tunnelmallinen mestariteos, joka keskittyy tulsalaispoliisi-supersankari Looking Glassin tarinan. Hän on nuorena miehenä New Yorkissa sarjakuvan lopussa kuvatun mustekalakatastrofin tapahtuessa, mikä jättää häneen elinikäiset jäljet. Jakso kuvaa hänen kipuiluaan posttraumaattisten oireiden kanssa sekä arpia, jotka Ozymandiaan juoni TV-sarjan Yhdysvaltoihin jätti.

Yli kolmekymmentä vuotta siihen meni, mutta lopulta Watchmen on saanut sekä arvoisensa jatko-osan että audiovisuaalisen tulkinnan. Nähtäväksi jää, tuleeko vielä parempia ennen kuin tuomiopäivän kello ehtii keskiyöhön saakka. Tällä hetkellä aikaa on jäljellä sata sekuntia, kun ydinaseiden kehittely, ilmastonmuutos ja informaatiosodankäynnin kiihtyminen saivat tammikuussa tieteilijät siirtämään sen viisarit apokalyptisempiin lukemiin kuin missä ne ovat koskaan aiemmin olleet.

Kategoriat
Mielipidekirjoitus

Terveyskeskusmaksu on terveydelle vaarallinen

Hyvä hoito on Suomessa valitettavan usein kiinni lompakon paksuudesta. Liian monella pienituloisella ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa terveenä pysymisestä. Vuosittain yli 400 000 sote-asiakasmaksua menee ulosottoon.

Vuosittain yli
400 000 sote-asiakasmaksua menee ulosottoon.

Keskeinen eriarvoisuutta luova tekijä ovat terveyskeskusmaksut.

Niitä maksavat ennen muuta työttömät, eläkeläiset ja erilaisissa epävarmoissa työmarkkina-asemissa olevat – siis toisin sanoen he, joiden maksukyky on heikoin. Työssäkäyvillehän terveydenhoito on usein maksutonta.

Terveyskeskusmaksut lisäävät terveyseroja yhteiskunnan hyvin- ja huonomminvoivien välillä. Kun talous on tiukalla, terveysongelmiin ei haeta apua matalalla kynnyksellä, vaan ne pääsevät pahenemaan. Silloin hoito tulee yhteiskunnallekin kalliimmaksi.

Suomesta ei löydy yhtään kansanterveyden asiantuntijaa, joka pitäisi maksuja perusteltuina.

Toinen vastaansanomaton peruste terveyskeskusmaksujen poistolle on se, että ne eivät itse asiassa tuota paljon mitään.

Kymmeniä prosentteja niiden tuotosta kuluu sekä perintäkuluihin että laskujen prosessoimiseen taloushallinnossa, ei terveydenhoidon rahoittamiseen. Suurimpia hyötyjiä yhtälössä ovat perintäyhtiöt. Sosiaali- ja terveyspalvelujen menoista terveyskeskusmaksuilla katetaan vain joitain prosentin kymmenyksiä.

Suomesta ei löydy yhtään kansanterveyden asiantuntijaa, joka pitäisi maksuja perusteltuina. Helsingissä niiden poistaminen on onnistunut ja Keski-Suomen on syytä seurata perässä.

Oskari Rantala
Kirjoittaja on jyväskyläläinen väitöskirjatutkija ja aluevaaliehdokas (vas.)

(Mielipidekirjoitus sanomalehti Keskisuomalaisessa 16.1.2022).

Lisää asiaa aluevaaleista (joissa olen ehdokkaana Keski-Suomessa), löytyy täältä.

Kategoriat
Mielipidekirjoitus

Jotkut lukijat nauttivat kauhusta

Nuorisolääkäri Minna Joki-Erkkilä (HS Mielipide 20.10.) esitti huolensa kauhukirjallisuuden vaikutuksista peruskoululaisten hyvinvoinnille ja kehitykselle. Hänen mukaansa kauhu ei ole missään muodossa kenellekään hyväksi, eikä kahdeksasluokkalaisten tulisi saada lukea kauhukirjoja ilman vanhempien lupaa.

Tummalla pensselillä maalattu kuva nuorten lisääntyneestä pahoinvoinnista, pelosta ja rikollisuudesta ei vastaa kaikilta osin todellisuutta. Nuorisorikollisuus on ollut pitkään laskussa, ja iso osa suomalaisnuorista voi erittäin hyvin, vaikka koronaeristysaika onkin kärjistänyt monen nuoren ja perheen ongelmia. Niin tai näin, sosiaalisten suhteiden oheneminen ja taloudellinen epävarmuus eivät johdu koulussa luetusta kauhukirjallisuudesta.

Toisin kuin elokuvilla ja videopeleillä, kirjoilla ei ole ikärajoja. Kaikkia kauhukirjallisuus ei kiinnosta, eikä tarvitsekaan kiinnostaa, mutta joillekin se on turvallinen kanava jännityksen ja pelon kokemiseen ja negatiivisten tunteiden käsittelyyn.

Ketään ei pidä pakottaa lukemaan kirjoja, jotka aiheuttavat ahdistusta, eikä näin peruskoulussa tapahdukaan. Lukijat ovat kuitenkin erilaisia, ja jotkut nauttivat kauhusta. Jokaisella on omaan kirjamakuunsa oikeus, ja koulun tehtävä on auttaa sen löytämisessä.

Varta vasten lapsille ja nuorille suunniteltua ja heille hyvin sopivaa kauhukulttuuria ja -kirjallisuutta on olemassa enemmän kuin koskaan. Kaikenlaisten asioiden kuvittelu kannattaa.

Oskari Rantala
väitöskirjatutkija
puheenjohtaja, Suomen science fiction- ja fantasiatutkimuksen seura

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 24.10.2021).

Kategoriat
Kuntavaalit 2021 Mielipidekirjoitus Politiikka

Bisnes sopii huonosti varhaiskasvatukseen

Varhaiskasvatuksen yksityistämistä tarjotaan säännöllisin väliajoin yhdeksi keinoksi kohentaa Jyväskylän taloustilannetta.

Viimeisimmäksi asia nostettiin pöydälle tuoreessa konsulttiraportissa, joka tarkasteli erilaisia mahdollisuuksia kuntatalouden suunnan kääntämiseksi.

Koko totuus yksityisen varhaiskasvatuksen kustannuksista ei kuitenkaan selviä kaupungin talousarviota lukemalla, vaikka näin monet päättäjätkin tuntuvat kuvittelevan.

Kaupungille yksityisessä päiväkodissa palvelusetelillä toteutettu varhaiskasvatus on paperilla jonkin verran halvempaa kuin kunnallisessa päiväkodissa, mutta laskun maksavat lapsiperheet.

Parin lapsen perheessä palveluntuottajalle maksettava ylimääräinen maksu voi olla vähän alle tuhat euroa vuodessa.

Aivan pikkurahoista ei siis puhuta varsinkaan pienituloisempien perheiden kohdalla.

Korkeampia maksuja ja yksityistä päiväkotia ei useimmiten valita tietoisesti, vaan tärkeimpänä syynä on se, että paikkaa kaupungin päiväkodista ei omasta kaupunginosasta saa, kun ryhmät ovat täynnä.

Yksityisten päiväkotien alhaisempia toimintakuluja selittävät myös työtekijöiden heikompi työehtosopimus sekä se, että erityistä tukea tarvitsevien lasten palvelut ovat usein yksityisissä päiväkodeissa vaatimattomammat.

Kaupungin säästö tarkoittaisi siis perheiden korkeampia maksuja, työntekijöiden huonompia palkkoja sekä joissain tapauksissa heikompia palveluita.

En väitä, etteikö alalla olisi myös esimerkillisesti toimivia yrityksiä ja yksityisissä päiväkodeissa paljon loistavaa työtä tekeviä varhaiskasvatuksen ammattilaisia. Päinvastoin.

Bisneslogiikka istuu kuitenkin varhaiskasvatukseen huonosti. Yhtiöllä on aina kannustin leikata kuluja, koska se tarkoittaa suurempia tuottoja omistajille. Lasten etu ja työntekijöiden olot tulevat kakkosena.

Oskari Rantala
Kirjoittaja on sivistyslautakunnan jäsen ja kuntavaaliehdokas (vas.) Jyväskylässä.

(Julkaistu Keskisuomalaisessa 10.3.2021)

Kategoriat
Mielipidekirjoitus Politiikka

Hallitseeko Suomea todella vihervasemmisto?

Kansanedustaja Jouni Kotiaho (ps.) ilmoitti räväkässä kolumnissaan ”vihervasemmiston” olevan uhka sananvapaudelle, hallitsevan valtamediaa sekä pyörittävän Suomen poliittista elämää ja oikeuslaitosta mielensä mukaan (KSML 4.7.). Olin näistä uutisista positiivisesti yllättynyt.

Olin vuosia sitten perustamassa Jyväskylään Vasemmistoliiton punavihreää puolueosastoa Tulevaa vasemmistoa, ja olemme toki saavuttaneet huomattavaa menestystä ja viime kuntavaaleissa kolminkertaistimme valtuutettujen määrän Jyväskylän valtuustossa yhdestä kolmeen. Merkkejä suvereenista suomalaisen yhteiskunnan hallinnasta en sen sijaan ole vielä havainnut.

Suomi syytää edelleen rahaa ympäristölle haitallisiin tukiin ja ylläpitää sosiaaliturvajärjestelmää, joka loukkuineen usein aktiivisesti estää ihmisiä nousemasta köyhyydestä. Samaan aikaan Suomi voitelee listaamattomien yritysten omistajia ja pääomatulonsa sijoitusyhtiöiden kautta kierrättäviä superrikkaita valtavilla perusteettomilla veroeduilla.

Vieläkin järjettömämpää on Suomen maahanmuuttopolitiikka. Maasta passitetaan ulos turvapaikanhakijoita, joita on koulutettu vuosia veronmaksajien rahoilla ja jotka ovat usein oppineet kielen ja siirtyneet työelämään.

Suomen ikärakenne on tikittävä aikapommi, mutta palautuslennoille päätyy nuoria ja lapsiperheitä. Tähtitieteelliset tulorajat hankaloittavat perheenyhdistämistä niillekin, jotka saavat maahan jäädä.

Kun nämä epäkohdat on korjattu, saattaa ”vihervasemmisto” todella ollakin Suomessa vallan kahvassa, mutta ainakin toistaiseksi Kotiaho saanee olla rauhallisella mielellä.

Hänen kirjoituksensa keskeinen huolenaihe on se, että julkisuudessa vastustetaan liikaa rasismia – rasisteja kun ei Kotiahon mukaan Suomessa ole kuin korkeintaan kourallinen. Ilmeisesti he ovat kuitenkin hyvin tehokkaita, koska Suomi todettiin juuri laajassa tutkimuksessa rasistisimmaksi tutkituksi EU-maaksi, jossa valtaosa afrikkalaistaustaisista kohtaa jatkuvaa rasistista häirintää.

Ehkä Perussuomalaisten kansanedustajien kannattaisi etsiä ratkaisuja tähän ongelmaan sen sijasta, että he uhriutuvat jäätelöjen nimenvaihdoksista. Niistäkin päättävät sitä paitsi ylikansalliset jättiyritykset eikä vihervasemmisto.

Olin myönteisesti yllättynyt myös siitä, että Kotiaho päätti kirjoituksensa sitaattiin George Orwellin totalitarismia ja stalinismia satirisoivasta mestariteoksesta Vuonna 1984.

Koko elämänsä kansallismielisiä ja vanhoillisia arvoja, rahan valtaa ja epädemokraattisuutta vastaan kamppailleen Orwellin kirja onkin äärimmäisen ajankohtainen, kun tarkastellaan Perussuomalaisten Puolassa, Unkarissa ja Virossa valtaan päässeiden hengenheimolaisten aloittamia puhdistuksia maan historiankirjoituksessa, mediassa ja yhteiskunnassa.

Sitä on syytä suositella kesälukemiseksi kaikille puoluekantaan katsomatta.

Oskari Rantala
varavaltuutettu (vas.), kirjallisuudentutkija,
Jyväskylä

(Julkaistu Keskisuomalaisessa 8.7.2020)

Kategoriat
Mielipidekirjoitus Politiikka

Joutuvatko pienituloiset koronakriisin maksajiksi?

Koronavirus aiheuttaa yhteiskunnalle valtavan laskun ja julkiselle sektorille suuria säästöpaineita tulevina vuosina.

Jyväskylässä keskustelut kymmenien miljoonien eurojen leikkauksista käynnistyvät tulevana syksynä, eikä ole vaikea arvata, millaisia ehdotuksia tulemme näkemään esimerkiksi sivistyspalveluissa: opetustuntien ja opettajien määrän vähentämistä, suurempia luokkakokoja, leikkauksia kehitysvammaisten oppilaiden tukeen sekä yhä lisää säästöjä varhaiskasvatuksesta.

Varmaankin painopistettä ehdotetaan jälleen siirrettäväksi julkisesta yksityiseen varhaiskasvatukseen, joka on kaupungille halvempaa mutta perheille kalliimpaa.

Talouskriiseissä leikkauspöydälle joutuvat valitettavasti aina ennaltaehkäisevät palvelut, jotka eivät ole lakisääteisiä.

Lopputuloksena on kuitenkin pidemmällä aikavälillä suurempi lasku, kun ongelmiin ei päästä puuttumaan ajoissa.

Jonot pitenevät, raskaampien palveluiden tarve kasvaa ja kaupunkilaiset voivat huonommin.

Toinen suuri riski ovat palvelumaksujen korotukset, jotka lisäävät taloudellista eriarvoisuutta.

Kun palveluista rahoitetaan entistä suurempi osa samansuuruisilla maksuilla sekä pieni- että suurituloisille, köyhä maksaa suhteessa enemmän välttämättömistä palveluistaan.

Järkevämpää politiikkaa on rahoittaa palvelut verotuksella, jotta kustannukset jakautuvat oikeudenmukaisesti.

Verotuksen painopisteissä on kuitenkin korjattavaa.

Keskikokoisten palkkatulojen verotus on kohtuullisen korkeaa, kun taas suuria pääomatuloja kohdellaan kevyesti ja erilaiset porsaanreiät mahdollistavat verojen minimoinnin.

Kaikista varakkaimpien listaamattomien yhtiöiden omistajilla on kiusaus nostaa palkkatulot osinkoina, joita ei veroteta juuri ollenkaan, ja erilaiset sijoitusyhtiöjärjestelyt voivat tiputtaa listattujenkin yhtiöiden omistajien verot murto-osaan siitä mitä tavallinen kansalainen joutuu pääomatuloistaan maksamaan.

Mikäli veropohja pidetään sellaisena, että kaikki maksavat reilun osuutensa, voimme välttää aiempien talouskriisien virheet.

Myös Suomen talouden pyörät pyörivät tehokkaammin, kun huolehdimme siitä, ettei köyhyys pääse lisääntymään eikä koulutus joudu leikkauskohteeksi.

Koronaviruksen kustannuksia ei voi kaataa yksin kuntatalouden kannettaviksi, vaan ratkaisuja on tehtävä myös Arkadianmäellä.

Oskari Rantala
varavaltuutettu, sivistyslautakunnan jäsen (vas.)
Jyväskylä

(Julkaistu Keskisuomalaisessa 28.5.2020)

Kategoriat
Mielipidekirjoitus Politiikka

Lopeta syrjintä, Tapio Puolimatka!

Tapio Puolimatka jatkaa (KSML 16.3.) ristiretkeään sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksia vastaan.

On valitettavaa, että mediassa saavat tilaa kansanedustajaehdokkaat, joiden vaalikampanja perustuu pelkojen lietsomiseen ja haavoittuvien vähemmistöjen syrjintään. Kirjoituksen asiavirheet on kuitenkin syytä korjata.

Suomen nykyinen transsukupuolisia koskeva lainsäädäntö on ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, ja Suomi on saanut lukuisia huomautuksia ihmisoikeuksien toteutumista valvovilta YK-elimiltä ja Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetulta. Translain uudistamiselle ei siis ole vaihtoehtoja.

Puolimatka hyökkää erityisesti sitä vastaan, että sukupuolen juridinen vahvistaminen voisi perustua itsemäärittelyyn – siis siihen, että kukin voisi saada haluamansa sukupuolen merkityksi viralliseen väestötietorekisteriin.

Kyse ei ole henkilötunnuksen toiseksi viimeisen merkin muuttamista suuremmasta asiasta, mutta Puolimatka maalailee uhkakuvia lasten huostaanotoista, alaikäisten sukupuolenkorjausleikkauksista ja terveydelle vaarallisista hormonihoidoista.

Näiden epärehellisten vihjailujen levittäminen on vastuutonta.

Oskari Rantala
tutkija
Jyväskylä

(Julkaistu Keskisuomalaisessa 19.3.2019)

Kategoriat
Mielipidekirjoitus Seurakuntavaalit 2018

Milloin kirkko lopettaa seksuaalivähemmistöjen syrjinnän?

(Tämä mielipidekirjoitus on julkaistu sanomalehti Keskisuomalaisessa 28.10.2018. Olen ehdolla seurakuntavaaleissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suurimmassa seurakunnassa eli Jyväskylässä. Äänestää voi 6.-10.11. ja 18.11. Lisätietoa seurakuntavaaleista.)

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhtautuminen samaa sukupuolta olevien avioliittoihin on skitsofreeninen. Kirkko tekee kaikkensa esiintyäkseen suvaitsevaisena ja on mahdollistanut jopa erityisen rukoustilaisuuden järjestämisen samaa sukupuolta olevien parien avioliiton juhlistamiseksi — kunhan sitä ei nimitetä avioliiton siunaamiseksi tai vihkimiseksi.

Uudistetun avioliittolain tultua voimaan papit voivat kuitenkin vastoin piispojen ohjeita vihkiä myös samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon, ja nämä avioliitot ovat juridisesti täysin päteviä. Jokainen jyväskyläläinen aviopari — oli heidän sukupuolensa mikä hyvänsä — voi helposti löytää papin, joka on valmis vihkimään heidät avioliittoon.

Tilanne on täysin päätön, ja sellaisena se jatkuu niin pitkään kuin kirkossa ovat vallan kahvassa nykyiset vanhoilliset kirkkopäättäjät. Kun kymmenestä kirkon jäsenestä 8,5 ei äänestä seurakuntavaaleissa, pieni vähemmistö pystyy pitämään kirkkoa kuristusottessaan ja estämään tasa-arvoisten uudistusten toteuttamisen. Nyt marraskuussa voimme kuitenkin äänestää muutoksen puolesta.

Kaikesta suvaitsevaisesta asenteesta ja rukoustilaisuuksista huolimatta kysymys on kuitenkin räikeästä syrjinnästä: evankelis-luterilainen kirkko asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella nojaten vanhoihin traditioihin ja muinaisiin harhaluuloihin. Ihmettelen, miten yksikään ajatteleva kristitty voi tämän hyväksyä.

Ratkaisuksi ei riitä, että syrjintää vähennetään — sen on loputtava. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat kirkossa jo arkipäivää, joten muutos on mahdollinen, ja se on tehtävä nyt.

Kategoriat
Mielipidekirjoitus

Akavan on noustava aktiivimallia vastaan

Petyin työmarkkinakeskusjärjestöni Akavan päätökseen olla ottamatta osaa perjantaina järjestettyyn mielenosoitukseen, joka vastusti työttömien toimeentuloa leikkaavaa ”aktiivimallia”. On erinomaista, että jotkut akavalaiset liitot kuten Akavan Erityisalat, Tieteentekijöiden liitto ja Insinööriliitto ovat itse tehneet ratkaisun osallistumisesta. Sen sijaan on käsittämätöntä, etteivät kaikki työntekijöiden edunvalvojat halua olla mukana toimimassa kaikkien työntekijöiden etujen puolesta.

Työpaikkani akavalaisena luottamushenkilönä olen vakuuttanut liittoihin kuulumattomille työntekijöille, että jäsenyys ammattiliitossa kannattaa ja että liittojen jäsenet voivat luottaa Akavan ajavan työntekijöiden etuja yhteiskunnassa. Nyt ei valitettavasti siltä näytä, vaan Akava on valmis seisomaan sivussa.

Tulevaisuuden työelämä pitää sisällään entistä enemmän epätyypillisiä työsuhteita, pätkä- ja silpputöitä sekä erilaisten töiden ja tilanteiden välillä tasapainoilua. Työnantajat vaihtuvat, kun uusia yrityksiä syntyy ja vanhoja katoaa tai ne muuttavat muotoaan nopeammin kuin ennen. Yhä useampi työntekijä on jossain vaiheessa uraansa työttömänä.

Tulevaisuuteen katsovan ay-liikkeen on rakennettava yhteiskuntaa, jossa työntekijällä on parhaat mahdollisuudet pärjätä myös töiden väliaikaisesti loppuessa. Siihen yhteiskuntaan ei saa kuulua työttömyysturvan leikkaaminen, mikäli töitä tai työttömille tarjottavia palveluita ei ole riittävästi saatavilla.

Juuri järjestöjen, jotka valvovat meidän korkeasti koulutettujen etuja, pitäisi olla erityisen aktiivisia aktiivimallin vastustajia, sillä vaarana on myös järjetön byrokratia. Koulutusta ja asiantuntijuutta vaativiin tehtäviin työllistyvät eivät hyödy puolipakollisista CV-kursseista – tuloksena on enemmän passivoitumista kuin aktivoitumista, jos he joutuvat istumaan niillä työnhaun ja oman osaamisen kehittämisen sijasta.

Aktiivimallin taustalla on tapa, jolla työllisyyttä tilastoidaan.

Koska lyhyitä ja satunnaisia työpätkiä tehneitä työttömiä ei tilastoida työttömiksi, hallitus voinee tulevaisuudessa väittää aktiivimallin lisänneen työllisyyttä, vaikka näin ei ole käytännössä tapahtunut. Ainoastaan työttömän elämä on muuttunut hankalammaksi.

Oskari Rantala
Jyväskylä

(Julkaistu Keskisuomalaisessa 3.2.2018)

Kategoriat
Elämä Jyväskylä Politiikka

Vauvojen karkottamisesta, laillisuuspuheesta ja Martin Luther Kingistä — saako poliisille sanoa ei?

Jyväskylässä Salmirannan vastaanottokeskuksessa tapahtui viikko sitten maanantaina välikohtaus, jossa vauvaperheen pakkopalautusta Afganistaniin toimeenpaneva poliisi hajotti palautusta vastustavan ja estävän turvapaikanhakijoiden mielenosoituksen voimakeinoilla, joukkojenhallintareleillä ja kaasusumutteella. Siitä käynnistynyt mediahässäkkä on ollut tuskallista seurattavaa, sillä poliitikot ja päätoimittajat eivät näytä kykenevän muuhun kuin ”poliisia ei saa häiritä” -epäargumentin toisteluun, jonka perusteluksi ei yleensä löydy mitään muuta kuin kehnojen kasvattajien iätön klassikko ”koska niin nyt ei vaan saa tehdä”.

Eipä sillä — itsekin olen kyllä aina totellut poliisia kymmenissä mielenosoituksissa, joihin olen osallistunut (ja kaikki tuntemani poliisit ovat mukavia ihmisiä), mutta jokainen, joka tietää historiasta jotakin, ymmärtää että maailma ei ole aivan näin yksinkertainen ja mustavalkoinen paikka. Ja mitä paremmin on kärryillä turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja oikeusturvasta Suomessa, sitä vähemmän mustavalkoiselta tilanne näyttää ja sitä vaikeampi viranomaisiin on näissä asioissa sataprosenttisesti luottaa (mutta palataan siihen myöhemmin).

Laillisuuspuhetta ja viranomaistenhäirintäkeskustelua seuratessa mieleeni tulee aina Martin Luther Kingin avoin A Letter From A Birmingham Jail -kirje, jonka mustien kansalaisoikeusliikkeen johtaja kirjoitti — kuten sen otsikosta voi päätellä — putkassa Alabaman Birmingham vuonna 1963. King oli viikon vangittuna kaupungissa, jossa oli vallalla 60-luvun alun Yhdysvaltojenkin mittapuulla räikeä rotuerottelu.

Kaupungin järjestyssäännöt kielsivät mustaihoisilta pääsyn samoihin tiloihin valkoihoisten kanssa muun muassa ravintoloissa, puistoissa ja teattereissa. Mustaihoiset eivät saaneet kaupungissa töitä, heitä ei hyväksytty asiakkaiksi valkoisten omistamiin yrityksiin tai päästetty valkoisten kirkkoihin, ja omia oikeuksiaan puolustavat mustat joutuivat usein raa’an väkivallan uhreiksi, mikä ei ollut etelävaltioissa tuohon aikaan mitenkään epätavallista.  Kansalaisoikeusaktivistien koteihin, valkoisten asuinalueille muuttavien mustien taloihin ja mustien seurakuntien kirkkoihin tehtiin pommi-iskuja, ja kuolonuhrien joukossa oli useita lapsiakin. Birminghamissa pommituksia tapahtui niin paljon, että kaupunkia kutsuttiin Bombinghamiksi. Lynkkauksiakin tapahtui edelleen, ja niihin syyllistyneet valkoiset vapautettiin usein oikeudessa. Kaikilla oli periaatteessa äänioikeus, mutta väkivallan uhkan ja jatkuvan häirinnän takia vain kymmenesosa kaupungin mustista oli uskaltanut rekisteröityä äänestäjiksi, eli valkoiset olivat tukevasti vallan kahvassa.

bombingham
Mustan perheen talo Alabaman Birminghamissa räjäytettiin vuonna 1950 kostoksi siitä, että asukkaat olivat haastaneet oikeudessa kaupungin kaavoituskäytännöt (lähde). Vuosina 1945-62 mustia vastaan tehtiin 50 pommi-iskua, joiden tekijöitä ei saatu kiinni.

Martin Luther King tuli mukaan organisoimaan mielenosoituksia ja väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta kaupungin rasistista meininkiä vastaan, ja hänkin joutui pidätetyksi. Putkassa kirjoitettu kirje oli Kingin vastaus muutamien valkoihoisten maltillisten pastorien hänen toimintatapojaan arvostelleisiin puheenvuoroihin. Kirkonmiehet kannattivat periaatteessa kansalaisoikeusliikkeen tavoitteita, mutta heidän mielestään mielenosoitukset, joilla oli tarkoitus häiritä viranomaisia, lisätä jännitteitä ja saada mediahuomiota, olivat väärä keino taistelussa yhdenvertaisista kansalaisoikeuksista — parempi olisi toimia tiukasti lakien mukaan ja pyrkiä kumoamaan rasistiset käytänteet oikeudessa ja uusia lakeja säätämällä.

Lukiessani suomalaisten poliitikkojen jeesustelevia puheenvuoroja siitä, miten Salmirannan mielenosoittajat toimivat väärin kieltäytyessään noudattamasta poliisin käskyjä, en voinut olla palaamatta Kingin kirjeen sisältöön.

Siihen tutustuminen tekisi hyvää esimerkiksi SDP:n, Keskustan, Kokoomuksen ja RKP:n — ja miksei Perussuomalaisten ja Sinisen eduskuntaryhmänkin — parlamentaarikoille, jotka ilmoittivat YLElle, ettei kansalaistottelemattomuus turvapaikanhakijoiden auttamiseksi ole hyväksyttävää. Ainoastaan Vasemmistoliitto ja Vihreät pitivät väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta jossain tapauksissa perusteltuna (vaikka Touko Aaltokin taisi ensimmäisessä lausunnossaan sanoa, ettei viranomaisten toiminnan estäminen ole koskaan hyväksyttävää — onneksi hän tarkensi kantaansa myöhemmin). Muiden puolueiden mielestä turvapaikanhakijoiden pitäisi ilmeisesti antaa mukisematta poliisin palauttaa heidän läheisensä mahdolliseen hengenvaaraan siinäkin tapauksessa, että turvapaikkahakemuksen käsittelyssä on räikeitä ongelmia.

Mitä terveisiä Martin Luther King sitten lähetti häntä kritisoineille pastoreille? Koko pitkähkö kirje on lukemisen arvoinen, mutta mielenkiintoisin on tämä kohta, jossa King kirjoittaa, että mustien oikeuksien toteutumisen tiellä ovat rasistisia murhia tekevää Ku Klux Klania enemmän kansalaisoikeusliikettä periaatteessa tukevat mutta suoraa toimintaa ja viranomaisten uhmaamista karsastavat maltilliset valkoihoiset.

I must make two honest confessions to you, my Christian and Jewish brothers. First, I must confess that over the past few years I have been gravely disappointed with the white moderate. I have almost reached the regrettable conclusion that the Negro’s great stumbling block in his stride toward freedom is not the White Citizen’s Counciler or the Ku Klux Klanner, but the white moderate, who is more devoted to ”order” than to justice; who prefers a negative peace which is the absence of tension to a positive peace which is the presence of justice; who constantly says: ”I agree with you in the goal you seek, but I cannot agree with your methods of direct action”; who paternalistically believes he can set the timetable for another man’s freedom; who lives by a mythical concept of time and who constantly advises the Negro to wait for a ”more convenient season.”

King huomauttaa arvostelijoidensa olevan hakoteillä, kun heitä kiinnostaa enemmän mielenosoitusten arvostelu kuin ne aiheuttanut epätasa-arvoisuus: ”You deplore the demonstrations taking place in Birmingham. But your statement, I am sorry to say, fails to express a similar concern for the conditions that brought about the demonstrations.”

Ja vähän myöhemmin: ”We know through painful experience that freedom is never voluntarily given by the oppressor; it must be demanded by the oppressed. Frankly, I have yet to engage in a direct action campaign that was ”well timed” in the view of those who have not suffered unduly from the disease of segregation.”

Tässä olisi Keskustan Markus Lohelle, SDP:n Joona Räsäselle ja muille YLEn kyselyyn vastanneille eduskuntaryhmien edustajille mietittävää. Valkoihoisen, hyväosaisen ja turvattua elämää elävän suomalaisen on vähän turhan helppo sanoa, mitä lohduttomassa tilanteessa olevat ja oman henkensä sekä läheistensä turvallisen puolesta pelkäävät ihmiset eivät saa tehdä — varsinkin kun eräissä tapauksissa on aika selvää, että turvapaikanhakijan oikeusturva on turvapaikkaprosessissa lähinnä vitsi.

Martin Luther Kingin kirje on hyvä muistutus siitä, että jopa silloin, kun vastapuoli tekee viranomaisten suojeluksessa poliittisia murhia ja pommi-iskuja (joita Odin-, Maidan-, Vastarintaliike- ynnä muut klaanilaislarppaajapellet eivät Suomessa nyt kuitenkaan vielä onneksi tee), joku ilmestyy aina mussuttamaan siitä, kuinka olisi noudatettava lakia ja poliisin antamia määräyksiä.

Jos väkivallaton kansalaistottelemattomuus ja passiivinen vastarinta (=mielenosoittaminen siten, että ei tehdä kenellekään pahaa mutta ei suostuta lopettamaan vaikka poliisi käskee) on kaikissa tapauksissa väärin, se tarkoittaa, että King ei olisi saanut järjestää mustien oikeuksia vaativia marsseja Birminghamissa. Mielenosoitukset oli kaupungin keskustassa oikeuden päätöksellä kielletty, joten jokainen mielenosoittaja rikkoi lakia ja päätyi pidätetyksi.

Kahdeksaa vuotta aiemmin Alabaman Montgomeryssä toinen kansalaisoikeusliikkeen ikoni Rosa Parks ei olisi Lohen, Räsäsen ja kumppanien logiikalla saanut kieltäytyä antamasta istumapaikkaansa bussissa valkoihoiselle matkustajalle, kun bussikuski ja poliisi kehottivat häntä tekemään niin.

Me suomalaisetkin saavutimme kansalaisoikeuksia ja Suomi sai lopulta itsenäisyytensäkin, kun esi-isämme kieltäytyivät vuoden 1902 kutsuntalakoissa suorittamasta asepalvelusta Venäjän armeijassa ja suurlakkoilivat vuonna 1905, kuten Panu Raatikainen muistuttaa. Täysin laitonta puuhaahan nekin olivat, ja epäilemättä 1900- ja 1950-lukujen mikkokärnät olivat niitäkin vastaan, koska esivaltaahan on aina syytä totella ja vaikuttaa asioihin vain ja ainoastaan laillisia keinoja käyttäen. Tai näin ainakin 2010-luvun Mikko Kärnä saarnaa:

– Virkavallan vastustaminen ei ole tulkinnanvaraista, vaan se on virkavallan vastustamista, joka on lainsäädäntömme nojalla kiellettyä.

Joskus poliisille on kuitenkin voinut sanoa ei, ja seuraukset ovat olleet ihan hyviä ainakin Yhdysvaltojen mustien ja meidän suomalaisten näkökulmasta: Birminghamin tapahtumia seuraavana vuonna säädettiin suureksi osaksi sen saaman mediahuomion johdosta uusi Civil Rights Act, joka kielsi lopullisesti etnisen syrjinnän, ja Suomessa järjestettiin vuonna 1907 ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa äänioikeus oli yleinen ja yhtäläinen.

Yhteiskunnassa haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset, jotka kokevat, että heitä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, tulevat aina protestoimaan oikeuksiensa puolesta, ja heitä paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat laillisuusmussuttajat tulevat aina valittamaan siitä, ettei se ole oikea tapa toimia. Näin kävi Salmirannassakin.

Kaikki lähti liikkeelle tapauksesta, jossa afganistanilainen perhe — mukaanlukien kahdeksan kuukauden ikäinen vauva — oli saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen ja heidän valituksensa oli hallinto-oikeudessa hylätty. Perheen kertomuksen mukaan heitä uhkaa Afganistanissa ”aviorikoksen” takia viranomaisten käsissä vankeus ja Talebanin käsissä kivitys. Itselläni ei tietenkään ole tietoa siitä, mikä on totuus asiassa, mutta muut afganistanilaiset ja perheen tilanteeseen perehtyneet suomalaiset vapaaehtoiset ovat vakuuttuneita siitä, että vaara on todellinen.

salmiranta
Matleena Käpin kuva mielenosoituspaikalta.

Turvapaikkaprosessin asiantuntijoiden mukaan turvapaikan tarvetta ei ole selvitetty kunnolla: Haastattelu on ollut poikkeuksellisen suppea, kaikkia perheen olosuhteisiin liittyviä tietoja ei ole selvitetty, päätös on tehty pika-aikataululla, ja hakemuksen hylkäämisen perusteena olleet ristiriitaisuudet pariskunnan osapuolten kertomuksissa liittyvät pieniin yksityiskohtiin. Valituksen hallinto-oikeuteen laatinut lakimies ei ole hallinnut tehtäväänsä hyvin, vaan on vedonnut humanitaariseen suojeluun, joka oli jo poistettu Suomen lainsäädännöstä. Turvapaikan saaminen on tällaisessa prosessissa käytännössä mahdotonta, ja — ainakin Right to Live -verkoston asiantuntijan mukaan — näyttää vahvasti siltä, ettei perheellä ole ollut tosiasiallista mahdollisuutta kertoa kaikkia heidän tilanteeseensa liittyviä perusteluja, jotka voisivat puoltaa turvapaikan saamista.

Muut afganistanilaiset turvapaikanhakijat pitivät selvänä, että perhe olisi palautuksen jälkeen hengenvaarassa. Kun poliisi tuli hakemaan heitä palautuslennolle, Salmirannan asukkaat koettivat estää perheen viemisen vastaanottokeskuksesta. Tietenkin hekin tiesivät, ettei mielenilmaisu lopulta voi tilannetta ratkaista, mutta he onnistuivat samassa asiassa kuin Martin Luther King Birminghamissä: turvapaikanhakijoiden oikeusturva ja pakkopalautusten ongelmat on nyt nostettu julkiseen keskusteluun.

Ja onhan tämä aika posketonta: samaan aikaan kun Suomi kärsii hankalanmuotoisen ikäpyramidin aiheuttamasta kestävyys- ja lapsivajeesta ja naisia patistellaan jopa lisääntymistalkoisiin, verorahoja käytetään vauvojen karkottamiseen maailman vaarallisimpaan maahan. Tässä tapauksessa kohteena on vieläpä sellainen vauvaperhe, jonka turvapaikkahakemusta ei ole todennäköisesti kunnolla käsitelty ja jolla olisi erittäin kovat houkuttimet jäädä Suomeen ja kotiutua tänne.

Ne, joiden poliittinen muisti on yli viiden kuukauden mittainen, saattavat vielä muistaa, kuinka pääministeri Juha Sipilä ilmoitti kuntavaalien alla, ettei raskaana olevien tai alaikäisten karkottaminen ”mahdu hänen oikeustajuunsa”. En tiedä, miten pääministerin oikeustaju tällä hetkellä jaksaa, mutta Suomen voimassa olevien maahanmuuttolinjausten mukaan tätäkin kahdeksan kuukautta vanhaa pikkukaveria odottaa nyt pakkopalauttaminen Afganistaniin:

palautettavapikkukaveri
Kahdeksan kuukauden ikäistä Suomessa syntynyttä Taha Bayatia uhkaa palautus Afganistaniin vanhempiensa mukana (lähde). ”Lapsellamme ei ole tulevaisuutta Afganistanissa”, sanovat vanhemmat.

Samalla tavalla on ilmeisesti tapahtumassa viisilapsiselle irakilaisperheelle, jonka pakkopalautusta vastustavaan mielenosoitukseen osallistuin maaliskuussa. Perheen nuorin lapsi, joka oli syntynyt Suomessa, oli silloin vähän yli vuoden vanha. Vanhemmat lapset kävivät koulua ja osasivat puhua suomea — nyt varmaan vielä paremmin kuin vielä maaliskuussa. Nämäkin jo valmiiksi tänne kotoutuneet lapset halutaan nyt heittää Suomesta ulos.

palautettavapikkukaveri2
Mauri Pekkarinen seisahtaa viisilapsisen irakilaisperheen (nuorin lapsi näkyy kuvassa) pakkopalautusta vastustavassa mielenosoituksessa. Lukaise koko päivitys tästä.

Suomen turvapaikkapolitiikka on erittäin tiukkaa, ja se on kiinni hallituksen linjasta, vaikka meitä hallitsevat poliitikot mieluusti väittävät muuta ja vetoavat siihen, että lakeja tässä vain noudatetaan. Kuitenkin jos katsotaan tilastoja, perussuomalaisten maahanmuuttolinjan lyöminen läpi hallituksessa vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen on päivänselvä tosiasia: vuonna 2015 irakilaisista 85 prosenttia sai turvapaikan, mutta seuraavana vuonna 75 prosenttia päätöksistä oli kielteisiä — samaan aikaan EU-alueella turvapaikka myönnettiin irakilaisille 61 prosentissa tapauksista (lähde). On perinjuurin merkillinen yhteensattuma, että viime vuonna juuri Suomeen sattui eksymään valtavasti irakilaisia, jotka olivat maksaneet ihmissalakuljettajille suuria summia päästäkseen maasta pakoon, mutta eivät sitten oikeasti tarvinneetkaan turvapaikkaa. Muualla Euroopassa heistä ei näkynyt vilaustakaan.

Turvapaikkapolitiikan poliittisen ohjauksen lisäksi toinen ongelma ovat Maahanmuuttoviraston selkeät virheet ja puutteet turvapaikanhakijoiden oikeusturvassa, joita oikeusavun saannin rajoittaminen on vain pahentanut. Turvapaikkapäätöksiin on copy-pastettu toisista päätöksistä perusteluja, jotka eivät liity kyseisten hakijoiden tapauksiin mitenkään, lapsiperheen käännytystä on perusteltu ohjeella, joka nimenomaan kieltää lapsiperheiden käännyttämisen, ja kidutuksen vammat eivät ole estäneet käännytystä, vaikka näin pitäisi olla. Käännytyksiä tehdään maan yleisten olosuhteiden perusteella, vaikka Migrikin on tulkinnut, että hakijaan kohdistuu henkilökohtaista vainoa. Perustelut ovat usein absurdin groteskeja, esimerkiksi tällaisia:

Maahanmuuttovirasto hyväksyy näin ollen tosiseikkana sen, että joutuisit ISISin taholta vakavien oikeudenloukkausten kohteeksi palatessasi Mosuliin. Sinulla ei ole kotialueellasi mahdollisuutta turvautua viranomaissuojeluun ISISiä vastaan.

[…]

Maahanmuuttovirasto ei ole hyväksynyt tosiseikkana kertomaasi siitä, että voisit henkilökohtaisten syiden vuoksi tulla tapetuksi Mosulissa.

[…]

Tosiseikkana on kuitenkin hyväksytty, että ISISin hallinnassa tällä hetkellä olevaan Mosuliin palatessasi olisit vaarassa joutua ISISin erityisen mielenkiinnon ja tätä kautta myös vakavien oikeudenloukkausten kohteeksi. Pelko on tältä osin objektiivisesti perusteltua.

Maahanmuuttovirasto on hyväksynyt tosiseikaksi myös sen, että järjestö on räjäyttänyt sekä työpaikkasi että talosi, mutta Maahanmuuttovirasto on katsonut, että niin on tapahtunut Mosulin yleisestä turvattomasta tilanteesta johtuen. Talon räjäytys on luonteeltaan omaisuuteen kohdistuva teko eikä Maahanmuuttovirasto pidä sitä vainona.

Lainsäädännön muutoksen jälkeen oikeusavustajat eivät enää ole läsnä turvapaikkapuhutteluissa, mikä on johtanut siihen, että turvapaikan saamisen kannalta tärkeät seikat eivät tule esille, ja päätökset ovat usein selkeästi vääriä. Niistä kaatuu hallinto-oikeudessa jo joka kolmas — ja kaatuisi varmasti vielä useampi, elleivät oikeusavustajat tekisi monesti erittäin huonoa työtä. Avustajien palkkiot on muutettu könttäkorvauksiksi, jotka houkuttelevat tekemään työn mahdollisimman nopeasti ja vähällä vaivalla. Jotkut oikeusavustajat ovat myös vaatineet edustamiltaan turvapaikanhakijoilta rahaa, mikä on vastoin lakia. Oikeasti: jos kuvittelet Suomen olevan oikeusvaltio, lue tämä Helsingin Sanomien juttu, niin et kuvittele enää.

Mielenosoituksessa viime lauantaina kuulin turvapaikanhakijan kertovan, että koska hän osaa vähän suomea, hän ymmärsi turvapaikkapuhuttelussa, ettei tulkki kääntänyt oikein hänen sanomisiaan. Miten moni muu turvapaikanhakija on ollut samanlaisessa tilanteessa, mutta ei ole osannut kielitaitonsa takia puolustaa oikeuksiaan ja on saanut siksi hylkäävän päätöksen?

On turhauttavaa asua maassa, jossa ihmisiä kohdellaan näin, ja vielä turhauttavampaa on kuunnella asioista vähän tai ei juuri mitään tietävien ihmisten mussutusta siitä, että viranomaisten päätökset ovat varmuudella oikeita ja niitä täytyy noudattaa.

Totuus on, että Suomen turvapaikkajärjestelmä ei liian monissa tapauksissa toimi. Joskus päätökset ovat vääriä ja oikeus ei toteudu.

Se on masentavaa, mutta siinä ei ole mitään erikoista: heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ihmisiä kohdellaan aina huonosti, ja heidän laillistenkin oikeuksiensa toteutuminen on vähän niin ja näin — oli kyseessä 50-luvun Yhdysvallat tai 2010-luvun Jyväskylä. Niin maailma valitettavasti toimii.

Näyttää siltä, että sen ovat oivaltaneet Suomessa toistaiseksi vasemmistolainen ja punavihreä poliittinen liike sekä evankelis-luterilainen kirkko. Poliisi raportoi tässä YLEn uutisessa, että kirkon työntekijät ovat pyrkineet estämään poliisin toimintaa ja piilottamaan palautuspäätöksen saaneita ja paperittomia. Samoin on kertonut toimineensa muun muassa Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula:

Suomalainen viranomainen on keskimäärin luotettava ja reilu. On kuitenkin naiivia kuvitella, että järjestelmä olisi erehtymätön, että mahdottomia ja epäoikeudenmukaisia tilanteita ei koskaan voisi syntyä. Piilottaminen on ollut yksilötasolla toimiva varajärjestelmä silloin, kun virallinen systeemi pettää. Toistaiseksi en ole kuullut yhtään perustelua sille, miten sen kriminalisointi parantaisi suomalaista yhteiskuntaa.

Ja kirkosta puheenollen: pääkaupunkiseudun kirkollinen media Kirkko ja kaupunki on julkaissut sivuillaan eilen sarjakuvataiteilija Ville Rannan pilapiirroksen, joka kiteyttää Suomen turvapaikkatilanteen paremmin kuin tämä tuhottoman pitkä ja jaaritteleva kirjoitus:

villeranta-turvapaikanhakija

Mitä asialle sitten voi tehdä?

Kansalaisten mahdollisuudet muuttaa Suomen turvapaikkapolitiikkaa lyhyellä tähtäimellä ovat aika rajalliset, mutta jotain on tietysti aina tehtävissä.

  • Osallistu mielenosoituksiin ja levitä tietoa turvapaikanhakijoiden ongelmista.
  • Väitä vastaan, kun tuttavasi levittävät rasistista huuhaata sosiaalisessa mediassa.
  • Painosta poliitikkoja ja muita päättäjiä.
  • Liity Refugee Hospitality Club -ryhmiin (löytyy Facebookista) ja mene mukaan vapaaehtoistoimintaan. Mieti, mitä itse voisit tehdä.
  • Lahjoita rahaa esimerkiksi Helsingin Oikeus Elää -mielenosoitukselle, Pakolaisneuvonnalle tai Oikeus ilman rajoja ry:lle.
    Samaan hengenvetoon voi tietysti lisätä, että globaalia työtä tekevien järjestöjen kautta on mahdollista auttaa pakolaisia, joiden tilanne on usein vielä vaikeampi kuin Suomessa turvapaikanhakijoina olevilla. Kirkon Ulkomaanavun kautta voi esimerkiksi tukea Syyrian pakolaisia Syyriassa, Kreikassa, Syyriassa ja Jordanian pakolaisleireillä olevia pakolaisia.
  • Tsekkaa Ruskeat tytöt -sivuston 4 tapaa auttaa paperittomia ihmisiä
  • Vaihda Suomen hallitus. Mitä pikemmin, sen parempi.