Kun suomalaiset harmaantuvat ja ikäluokat pienenevät, koulutuksesta tulee yhä tärkeämpää. Tulevaisuuden maailmassa pieni ja syrjäinen maa voi menestyä vain panostamalla kaikkien täällä asuvien koulutukseen ja osaamiseen.
Tutkijat ja päätöksentekijät ovat yhtä mieltä siitä, että työelämän murroksessa uusien ikäluokkien korkeakoulutusasteen on noustava vähintään 50 prosenttiin. Yhtä välttämätöntä on kuitenkin myös koulutusjärjestelmän yhdenvertaisuuteen panostaminen.
Jokainen uusi Suomen asukas on aiempaa tärkeämpi suomalaiselle yhteiskunnalle, ja meidän on tehtävä kaikkemme, ettei kukaan jää ilman koulutuksen tarjoamia mahdollisuuksia.
Nykyinen hallitus on tehnyt edeltäjiään koulutusmyönteisempää politiikkaa. Vihdoinkin olemme saaneet esimerkiksi sitovat mitoitukset koulupsykologien ja -kuraattorien määristä.
Oppivelvollisuuden laajentaminen toiselle asteelle ja rankasti karsitun lähiopetuksen palauttaminen ammatilliseen koulutukseen vähentävät niiden nuorten määrää, jotka jäävät ilman toisen asteen tutkintoa ja ovat korkeassa syrjäytymisvaarassa.
Varhaiskasvatuksen maksujen alentaminen pieni- ja keskituloisilta helpottaa lapsiperheiden talousongelmia ja poistaa työllistymisen hidasteita. Siedettäviksi on saatu myös päiväkotien ryhmäkoot, joita keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset kasvattivat Juha Sipilän johdolla edellisessä hallituksessa.
Eduskuntavaaleissa päätetään, jäävätkö nämä uudistukset voimaan ja jatkuuko koulutusjärjestelmän kehittäminen. Oppimistulosten lasku ja koulujen työrauhaongelmat vaativat lisäsatsauksia oppimisen tukeen, erityisopetukseen ja pienempiin opetusryhmiin.
Varhaiskasvatuksen ammattilaisten valtava palkkakuoppa on johtanut siihen, että suuri osa työntekijöistä harkitsee tutkimusten mukaan alan vaihtoa. Työntekijäpulan sijasta voi kuitenkin puhua poliittisen tahdon puutteesta tarjota riittäviä palkkoja ja kunnon työehtoja.
Nykyinen hallitus on tehnyt edeltäjiään koulutusmyönteisempää politiikkaa. Eduskuntavaaleissa päätetään, jäävätkö nämä uudistukset voimaan.
Tosiasiassa leikkaukset kuitenkin uhkaavat koulutusta sekä valtion että kuntien puolelta, vaikka harvat puolueet niistä haluavat ennen vaaleja puhua.
Valtiovarainministeriön esittämiä yhdeksän miljardin suuruisia sopeutuksia on erittäin hankala toteuttaa ilman koskemista koulutukseen, varsinkin jos leikkauksia ei kohdisteta mittavasti sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä perusturvaan, joita kaikki puolueet ovat ilmoittaneet haluavansa suojella.
Yhtä iso uhka ovat kuntien talousongelmat. Esimerkiksi Jyväskylä hahmottelee kymmenien miljoonien eurojen suuruisia sopeutustoimia, eikä tarvitse olla ennustaja nähdäkseen, mihin iso osa niistä on kohdistumassa – Jyväskylän menoista kasvun ja oppimisen palvelut kattavat yli kaksi kolmannesta.
Koulutuksesta kuitenkin löytyvät Suomen menestymisen avaimet. Koulutus on ymmärrettävä pitkän aikavälin sijoituksena, ei pelkkänä menoeränä.
Oskari Rantala Jyväskylän sivistyslautakunnan jäsen ja kansanedustajaehdokas (vas.).
(Mielipidekirjoitus julkaistu sanomalehti Keskisuomalaisessa 2.11.2022. Seurakuntavaalit ovat siis tulossa ja niissä pääsee äänestämään heti 8.-12.11. ennakkoäänestyksessä — suosittelen sitä, koska vaalipäivänä on vähän hankalampaa. Venceremos!)
Marraskuussa pidettävissä seurakuntavaaleissa kirkon jäsenet pääsevät päättämään, minkälainen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittolinjan tulisi olla.
Vaihtoehdot ovat selvät.
Voimme pitää kiinni ihmisten yhdenvertaisuudesta ja hyväksyä samaa sukupuolta olevien parien avioliitot tasa-arvoisiksi perinteisten heteroliittojen rinnalle.
Toinen vaihtoehto on jatkaa pohjoismaisten kirkkojen kummajaisena, joka edelleen asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan heidän seksuaalisen suuntautumisensa ja puolison sukupuolen perusteella.
Asiasta päättää kirkolliskokous, johon nyt valittavat kirkkovaltuutetut valitsevat myöhemmin jäsenet.
Kirkolliskokouksen valintoihin kirkon rivijäsenet eivät saa puuttua muuten kuin välillisesti, mikä kertoo demokratiavajeesta ja muutosvastarinnasta. Kaiken huipuksi muutokset on hyväksyttävä kolmen neljäsosan enemmistöllä.
Kirkko viestii mielellään avoimuudesta ja jäsenlähtöisyydestä, mutta totuus ei valitettavasti ole aivan näin ruusuinen. Merkittävää valtaa käyttää pieni vanhoillinen vähemmistö, koska vain yksi seitsemästä kirkon jäsenestä käyttää äänioikeuttaan.
Asiaa on tutkittu paljon, ja tiedämme, että avarakatseisempaa avioliittolinjaa kannattaa merkittävä enemmistö sekä kirkon jäsenistä että työntekijöistä. Vain nykyiset päätöksentekijät haraavat vastaan, ja päätöksenteko on junnannut paikallaan vuosikausia.
Avarakatseisempaa avioliittolinjaa kannattaa merkittävä enemmistö sekä kirkon jäsenistä että työntekijöistä. Vain nykyiset päätöksentekijät haraavat vastaan.
Valitettavasti viivytystaistelu tulee jatkumaan, jos seurakuntavaalien äänestysprosentti pysyy alhaisena. Mikäli kirkko ei pysty uudistumaan ja osoittamaan käytännössä, että se seisoo omien lähimmäisenrakkautta korostavien periaatteidensa takana, sen tulevaisuus ei näytä hyvältä.
Kehitys on samanlainen kuin naispappeuden kohdalla, josta oli kirkossa taisteltava vuosikymmenten ajan ennen kuin se lopulta hyväksyttiin 1986.
Meidän näkökulmastamme silloin pidetyt tasa-arvon vastaiset puheet ovat pöyristyttävää luettavaa, ja on selvää, että kirkko oli aivan liian pitkään historian väärällä puolella.
Nyt näin ei saa tapahtua, vaan yhdenvertaisuuden on koskettava kaikkia ihmisiä myös kirkossa.
Oskari Rantala Väitöskirjatutkija, kirkkovaltuutettu ja seurakuntavaaliehdokas Avara kirkko -valitsijayhdistys / 112
(Alla minun ja Minna Myllymäen mielipidekirjoitus, joka julkaistiin Pride-viikon aikaan Keskisuomalaisessa ja Suur-Jyväskylän lehdessä. Olen ajanut sateenkaariparien oikeuksien lisäämistä kirkossa Jyväskylän kirkkovaltuuston jäsenenä sekä varakirkolliskokousedustajana, ja seuraavissa seurakuntavaaleissa nyt marraskuussa voit vaikuttaa siihen, että jatkuuko hommat kirkkovaltuustossa myös ensi kaudella.)
Samojen oikeuksien tulee kuulua kaikille riippumatta siitä, ketä rakastaa. Puolison väärä juridinen sukupuoli sulkee edelleen kirkkojen ovet aviopareilta suuressa osassa Suomea.
Toisin kuin muissa Pohjoismaissa, Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole vielä tehnyt päätöstä samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Sateenkaaripareja vihkiviä pappeja on kuitenkin joka puolella maata, ja lain mukaan papin vihkimä avioliitto on aina pätevä.
Hiippakunnasta riippuen sateenkaariparin vihkinyt pappi voi saada työnantajaltaan haukut ja kirjallisen varoituksen. Kaikki seurakunnat eivät myöskään salli tilojensa käyttämistä sateenkaarihäihin. Ei ole oikein, että avioparien kohtelu kirkossa vaihtelee asuinpaikan mukaan.
On aika tehdä avioliitosta kaikkien oikeus myös kirkossa. Historiallisilla syillä tai Raamatun jakeilla ei voi oikeuttaa sateenkaariparien syrjintää. Kristilliset perusarvot, myötätunto ja lähimmäisenrakkaus edellyttävät kaikkien yhdenvertaista kohtelua.
Kirkon virallisen avioliittokannan määrittää kirkolliskokous, jonka kokoonpanosta päättävät seurakuntavaaleissa valittavat kirkkovaltuutetut. Valtaosa kirkon jäsenistä ja myös suurin osa papeista arkkipiispaa myöten kannattaa kirkon avioliittolinjausten korjaamista.
Muutos on kuitenkin hidasta, koska kirkkovaltuustoissa istuvat päättäjät ovat ajatusmaailmaltaan muita kirkon jäseniä konservatiivisempia. Suurin syy tähän on alhainen seurakuntavaalien äänestysprosentti. Kun vain harvat käyttävät äänioikeuttaan, päätöksentekijät eivät edusta kirkon jäsenten suuren enemmistön mielipiteitä.
Tarvitsemme muutosta ja yhdenvertaisesti toimivaa kirkkoa. Sitä rakennetaan äänestämällä seuraavissa seurakuntavaaleissa marraskuussa. Avaraan kirkkoon kaikki ovat tervetulleita sellaisina kuin ovat. Mielestämme kirkon on kannettava vastuuta lähimmäisestä ja ympäristöstä sekä puolustettava oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa.
Oskari Rantala ja Minna Myllymäki Avara kirkko -valitsijayhdistyksen seurakuntavaaliehdokkaita, Jyväskylä
(Löysin arkistojen kätköistä Jyväskylän science fiction -seura 42:n Alienisti-lehteen vuonna 2020 kirjoittamani artikkelin Watchmen-sarjakuvan adaptaatioista ja jatko-osista. Nyt kun Alienistin lukijat ovat saaneet nauttia tästä eksklusiivisesta herkusta pari vuotta, niin julkaistaan se nyt täälläkin.)
Lokakuussa 33 vuotta täyttävä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin kulttisarjakuva Watchmen eli suomalaisittain Vartijat on pysynyt lukijoiden suosiossa sekä ympäri maailmaa että Jyväskylää. Sitä myytiin viime vuonna sarjakuvakaupoissa Atlantin takana enemmän kuin mitään muuta sarjakuva-albumia, ja Kirkkopuiston laidalla sijaitseva antikvariaatti Lukuhetkikin on nimennyt sen kaikkien aikojen myydyimmäksi sarjakuvakseen. Vaikka Moore ja Gibbons hylkäsivät luomansa maailman jo 1980-luvulla, uusia jatko-osia ja adaptaatioita ilmestyy edelleen. Tuoreimpia niistä ovat alkuperäistä Watchmen-estetiikkaa monistava sarjakuva Doomsday Clock, jossa Dr. Manhattan ottaa mittaa Teräsmiehestä, sekä HBO:n televisiosarja Watchmen, joka luotaa yhdysvaltalaisen rotupolitiikan kipupisteitä.
Kapteeni Atomista Dr. Manhattaniksi
Watchmen on jäänyt sarjakuvahistoriaan toisena kahdesta 1980-luvun puolivälissä ilmestyneestä läpimurtoteoksesta, jotka käsittelivät supersankareita aikuisemmalla otteella, korostivat perinteisten trikoosankarien seikkailujen epärealistisuutta ja purkivat genrensä kliseitä. Siinä missä Frank Millerin The Dark Knight Returns (1986) teki tummemman ja fasistisemman tulkinnan Gothamin playboy-lepakkomiehestä, kehittivät Moore ja Gibbons Watchmeniä varten joukon kokonaan uusia hahmoja.
Watchmen #1 (1986)
Sini-ihoinen kvanttisupermies Dr. Manhattan, mustavalkoinen hyperoikeistolainen Rorschach, keski-ikäistynyt pöllöasufetisisti Nite Owl ja muut ovat mielenkiintoisia koosteita erilaisista stereotyyppisistä supersankareista. Ja kun heitä ei ollut pakko sijoittaa samaan todellisuuteen Batmanin, Teräsmiehen ja muiden DC-hahmojen kanssa, pääsivät Watchmenin tekijät esittämään oudomman ja nihilistisemmän 1980-luvun maailman, jonka tällaisten olentojen olemassaolo olisi synnyttänyt. Nixon on yhä presidentti, Vietnam on Yhdysvaltain 51. osavaltio, neuvostoliittolaisten tutiseva sormi on pysyvästi ydinohjusten laukaisunapilla ja koko maailma horjahtelee maailmanlopun partaalla. Yleinen mielipide ja lakkoilevat poliisit ovat painostaneet päättäjät kieltämään itsenäiset supersankaribisnekset, joten suurin osa elossa olevista seikkailijoista on eläkkeellä tai Yhdysvaltain hallinnon leivissä.
DC-universumin ulkopuolelle sijoittuminen onkin ollut yksi Watchmenin suosion salaisuuksista, koska sen tarinan ymmärtämiseksi ei tarvitse olla jyvällä vuosikymmenten aikana kertyneen supersankarihistorian myriadeista käänteistä. Se ei kuitenkaan ollut alun perin Mooren ja Gibbonsin suunnitelmana, vaan he olivat kehittäneet tarinan ensimmäisen luonnoksen Charlton-yhtiön klassikkohahmojen ympärille. Tämä sarjakuvakentän pääpelureita pienempi kustantamo oli julkaissut 1960-luvulla toimittaja Dick Giordanon johdolla supersankarien seikkailuja, joissa esiintyvät hahmot kuulostavat epäilyttävän tutuilta jokaiselle Watchmenin lukeneelle — ydinrakettionnettomuudessa yliluonnolliset voimat saanut Captain Atom kykenee kasaamaan uudelleen atomeiksi tuhoutuneen ruumiinsa, armoton The Question ei kaihda kovia otteita ja heijastelee luojansa Steve Ditkon aynrandilaista äärioikeistofilosofiaa, kun taas keksijä-voimistelija Blue Beetle lentelee ympäriinsä ötökänmuotoisella ilma-aluksellaan.
Captain Atom #84 (1967)
DC Comics oli hankkinut oikeudet hahmoihin konkurssikypsältä Charltonilta ja Dick Giordano oli ottanut yhtiössä ohjat DC:n sarjakuvista vastaavana päällikkönä, kun Moore ja Gibbons tekivät ehdotuksensa kuuden lehden mittaisesta Who Killed the Peacemaker? -minisarjasta. Brutaalin tappajasankari Peacemakerin kuolema heti sarjakuvan alussa (ja muidenkin hahmojen muuttuminen käyttökelvottomiksi muissa projekteissa) ei kuitenkaan sopinut yhtiölle, joten Moore ja Gibbons saivat kehitellä hänen tilalleen Yhdysvaltain tiedustelupalvelun tappokoneeksi Comedianin, jolla vihjataan olevan sormensa erilaisissa poliittisissa salamurhissa John F. Kennedystä Watergate-skandaalin paljastaneisiin toimittajiin. Niinpä Captain Atom muuttui Dr. Manhattaniksi, The Question Rorschachiksi, Blue Beetle Nite Owliksi, Thunderbolt Ozymandiaaksi ja Nightshade Silk Spectreksi.
Vakavan hupaisa Watchmen
Sarjakuvan tarinassa eläkkeelle jääneet supersankarit huomaavat joutuvansa erilaisten hyökkäysten kohteeksi, alkavat seurata johtolankoja sekä muistelevat iloisempia aikoja. Samalla lukijalle paljastuu vähän kerrassaan ironinen ja sarjakuvahistorialla leikittelevä vaihtoehtoinen USA, joka suistui raiteiltaan, kun Action Comics -lehden ensimmäinen numero vuonna 1938 innoitti ihmisiä pukeutumaan trikoisiin ja ryhtymään taisteluun rikollisuutta vastaan. Uuden maailmanjärjestyksen sinetöi laboratorio-onnettomuudessa syntynyt Dr. Manhattan, joka hallitsee psyykkisillä voimillaan ainetta, pystyy siirtymään silmänräpäyksessä minne tahansa ja kokee simultaanisesti kaikki tulevaisuutensa ja menneisyytensä tapahtumat. Hänen mahdoton aikakokemuksensa on samanaikaisesti Mooren yritys hahmottaa kvanttimaailmankaikkeuden ilmiöitä ja esittää jonkinlainen metafora sarjakuvan lukemisesta: Dr. Manhattanille kaikki hänen elämänsä menneet ja tulevat tapahtumat ovat samalla tavalla käden ulottuvilla kuin sarjakuvan ruudut sen lukijalle.
Dr. Manhattan antaa Vietkongille kyytiä.
Watchmen nostaa esiin myös supersankarikuvaston vaietut kysymykset: Jos naamiomiehet ja -naiset voivat noin vain ottaa oikeuden käsiinsä, mitä virkaa demokratialla ja oikeusvaltiolla on? Mikä lopulta erottaa toisistaan Batmanin kaltaiset kirkasotsaiset viittasankarit ja Ku Klux Klanin kaapuniekat — molemmathan metsästävät ja rankaisevat rikollisina pitämiään kansalaisia laeista piittaamatta? Vaikka valkoisen ylivallan kannattajien terrori etnisiä vähemmistöjä vastaan 1800-luvulta ja pitkälle 1900-luvun puolelle oli laitonta, sillä oli Yhdysvalloissa laajaa kannatusta ja viranomaisten hiljainen hyväksyntä siinä missä Batmanin hämärähommilla Gotham Cityssäkin.
En spoilanne juonta liikaa, jos mainitsen, että sarjakuva päättyy yhteen populaarikulttuurin mielenkiintoisimmista ja ironisimmista alien-invaasioista. Loppuratkaisu on kaikkineen niin tumman humoristinen ja kaivaa maata supersankarigenren eetoksen alta niin hupaisalla tavalla, että sitä on vaikea pitää kovin vakavana. Lance Parkin kirjoittaakin Moore-elämäkerrassaan Magic Words osuvasti sarjakuvafanien pakkomielteestä pitää Watchmeniä ”vakavana sarjakuvana”, joka tutkiskelee supersankareita ”vakavalla tavalla” ja käsittelee ”vakavia teemoja”. Sarjakuvassa on vahva koominen ulottuvuus, joka nousee vielä selvemmin esiin kaikissa Mooren Watchmenin jälkeen tekemissä supersankarisarjakuvissa SupremestaTom Strongiin ja The League of Extraordinary GentlemenistäTomorrow Storiesiin. Kaikkien näiden ristiriitaisten elementtien puristaminen samaan sarjakuvaan tekee siitä niin kiihottavan lukukokemuksen.
Watchmen v Snyder
Samaa ei välttämättä voi sanoa hartaasti odotetusta vuoden 2009 Watchmen-filmatisoinnista, jonka ohjasi Zack Snyder. Sarjiselokuvistaan 300 ja Batman v Superman tunnettu ohjaaja on kiinnostuneempi mahtipontisista spektaakkeleista ja yliampuvista taistelukohtauksista kuin hienovaraisesta draamasta tai huumorista, ja hänen käsittelyssään Watchmen muuttui hyvin toisenlaiseksi teokseksi. Vaikka se on erittäin uskollinen sarjakuvan visuaalisuudelle ja seuraa orjallisesti sarjakuvan juonta, se on tunnelmaltaan ja teemoiltaan eri maailmankaikkeudesta. Myös sen loppu on erilainen, alienit on hylätty ja ”maailman fiksuin mies” Ozymandias on muuttunut selkeämmin pahikseksi.
Jälkeenpäin on vaikea sanoa, todistiko Snyder sittenkin vääriksi kaikkien niiden puheet, jotka olivat pitäneet Watchmeniä mahdottomana siirtää elokuvamuotoon, vai olivatko nämä sittenkin oikeassa. Vielä 90-luvulla rikas ja outo maailma, monimutkainen tarina ja eri päähenkilöiden pitkät takaumajaksot tuntuivat mahdottomalta yhtälöltä, kun genre-elokuvien pituuden ja budjetin mahdollisuuksien rajat tulivat nopeammin vastaan. Projektia pitkään sekä 80-luvun lopulla että 90-luvun puolivälissä hautonut kulttiohjaaja ja Monty Python -ryhmän jäsen Terry Gilliam tuli lopulta siihen johtopäätökseen, ettei lopputulos voi vetää vertoja alkuperäisteokselle.
Gilliam kuitenkin painiskeli projektin kanssa pitkään ja Watchmenistä tehtiin erilaisia käsikirjoituksia. Tuottajana olisi toiminut myöhemmin Mooren V for Vendatta -adaptaation sekä Matrixin ja muita science fiction -menestysleffoja tuottanut Joel Silver. Jälkeenjääneiden tietojen perusteella Silver halusi Arnold Schwarzeneggerin näyttelemään Dr. Manhattania, joka Sam Hammin kirjoittaman viimeisimmän käsikirjoitusversion loppukohtauksessa olisi tehnyt aikamatkan muuttamaan menneisyyttään. Sen seurauksena Watchmenin sankarit olisivat jääneet sarjakuvahahmoiksi ja Watchmenin maailma muuttunut meidän maailmaksemme. Vaikea sanoa, minkälainen lopputuloksesta olisi tullut — todennäköisesti kuitenkin Snyderin Watchmeniä raikkaampi tekele, joka ei olisi ottanut lähdeaineistoaan aivan niin tosissaan.
Sarjakuvat ennen ja jälkeen Watchmenin
Elokuvaa seurasi vuosina 2012—2013 Before Watchmen -projekti, kun DC Comics päätti lopulta julkaista uusia Watchmen-sarjakuvia ilman Mooren ja Gibbonsin panosta vastustettuaan kiusausta vuosikymmenten ajan. Len Wein, Brian Azzarello, J. Michael Straczynski, Andy Kubert, Darwyn Cooke ja monet muut sarjakuvaskenen isot nimet keskittyivät omissa muutaman lehden minisarjoissaan eri Watchmen-hahmojen historiaan ennen alkuteoksen tapahtumia. Tarinat ovat pääasiassa yhteensopivia Watchmenin juonen kanssa, mutta pienemmissä yksityiskohdissa Before Watchmen ottaa myös taiteellisia vapauksia ja kirjoittaa Watchmen-historiaa uusiksi. Minisarjat edustavat mielenkiintoisesti myös eri genrejä, ja mukana on niin Cooken ja Amanda Connerin 60-lukulainen hyvän mielen Silk Spectre -teinihippifiilistely kuin Azzarellon ja Lee Bermejon Rorschach-väkivaltamässäily. Vaikka sarjat ovat kohtuullisen toimivia toimintapläjäyksiä, niiden tarinoiden suuret linjat on esitetty jo Watchmenissä, eikä niillä ole suunnattomasti tarjottavaa muina kuin osaavien tekijöiden kunnianosoituksina yhdelle supersankarisarjakuvan merkkiteokselle. Tapahtumien kopioimisen sijasta olisi kuitenkin ollut palkitsevampaa lukea sarjakuvaa, jossa olisi ollut samanlaista kokeilevaa asennetta, genren kyseenalaistamista ja huumoria kuin Mooren ja Gibbonsin Watchmenissä.
Omasta mielestäni Before Watchmen on silti monin verroin mielekkäämpää luettavaa kuin vuonna 2017 käynnistynyt Geoff Johnsin ja Gary Frankin 12-osainen Doomsday Clock -minisarja, joka saatiin päätökseen viime vuoden joulukuussa. Sarja on huipentuma DC-universumin uuteen uskoon myllertäneille New 52– ja Rebirth-kokonaisuuksille, joiden päätteeksi Watchmenin hahmot törmäytetään yhteen DC-sankarien kanssa. Sarjakuva on kuitenkin kerännyt kriitikoilta ylistäviä arvioita siinä missä vielä Before Watchmenin aikoihin monet kritisoivat DC Comicsia ja tekijöitä pyhäinhäväistyksestä. Epäilemättä vannoutuneiden Alan Moore -puristien määrä on alkanut sarjakuvaympyröissä vähentyä, kun Northamptonin kahjo maagikko on keskittynyt hullumpiin magiaprojekteihin, indie-elokuviin ja yli 1000-sivuisen kokeellisen mammuttiromaani Jerusalemin kirjoittamiseen.
Doomsday Clockissa Ozymandias matkustaa uusi Rorschach ja pari pikkukonnaa mukanaan DC-sankarien ulottuvuuteen etsimään kadonnutta Dr. Manhattania, joka pelastaisi heidän oman maailmansa uudelleen leimahtaneelta ydinsodalta. Dr. Manhattanin on puolestaan houkuttanut DC-maailmaan Teräsmiehen hahmo, jonka ympärille metaversumien ja universumien kohtalot ovat kietoutuneet. Dr. Manhattan peukaloi sen historiaa ja estää tuntemamme DC-universumin muodostumisen, kunnes monien vaiheiden jälkeen Teräsmies puhuu hänet ympäri palauttamaan sen ennalleen. Koukeroisessa tarinassa ovat mukana kaikki mahdolliset DC-sankarit ja konnat Vihreistä Lyhdyistä Batmaniin ja Jokerista Lex Luthoriin, obskyyrimmistä hahmoista koostuvat eri maiden supersankari-iskujoukot ja jopa Vladimir Putin sekä nimettömäksi jäävä Yhdysvaltain presidentti, joka on mieltynyt lyhyisiin lauseisiin ja superlatiiveihin. Valtavan hahmogallerian varjopuolena on se, ettei oikein kukaan kerkeä olla huomion keskipisteenä muutamaa ruutua pidempään.
Sarjakuva kopioi joitain Watchmenin tarinankerronnan elementtejä, kuten tiukkaa 3×3-ruutujakoa, lehtileikkeitä jokaisen luvun lopussa ja tarinan käänteitä kommentoivaa sisäkkäiskertomusta (joka ei ole nyt merirosvosarjakuva vaan noir-elokuva), mutta se on pohjimmiltaan vain yksi uusi mahtipontinen DC-sankarieepos, jonka lopussa kaikki ratkeaa parhain päin. Johns rakentaa kyllä mielenkiintoista vastakkainasettelua kahden superolennon välille: Dr. Manhattan on niin yli-inhimilliseksi muuttunut ihminen että hän on kadottamassa kokonaan otteensa ihmisyyteen, kun taas Teräsmies on ulkoavaruudesta tullut ei-ihmismaahanmuuttaja, jossa moraalisuus ja myötätunto ihmisiä kohtaan ruumiillistuvat. Kovasta yrityksestä huolimatta en kyllä laittapisi päätäni pantiksi sarjakuvan jäämisestä merkkipaaluksi sarjakuvan historiaan.
Rotupoliittinen Watchmen
Toinen tuore Watchmenin tarinaa jatkava teos on supersankarien, oikeusvaltion ja rotupolitiikan hankauspintoja käsittelevä Damon Lindelofin luoma Watchmen-sarja, jonka HBO esitti viime vuoden lopussa. Se on Mooren ja Gibbonsin sarjakuvan itsenäinen jatko-osa, joka hyppää ajassa kauas eteenpäin, jättää huomiotta Snyderin elokuvaversion ja palauttaa Watchmenin maailmaan mustekalamaiset lavastetut avaruusolennot.
Lindelofin Watchmenin tapahtumapaikkana on Oklahoman Tulsa, todellisen Yhdysvaltojen historian raaimman rotumellakan tapahtumapaikka. Vuonna 1921 joukko kaupungin valkoihoisia asukkaita hyökkäsi ”Mustana Wall Streetinä” tunnettuun Greenwoodin kaupunginosaan ja tuhosi sen. Satoja mustia murhattiin, tuhansia jäi kodittomiksi, ja senaikaisten Yhdysvaltojen taloudellisesti menestynein mustien yhteisö hävitettiin. Joukkomurhan taustalla oli valkoisen väkijoukon yritys kaapata poliisin hallusta rikoksesta epäilty musta mies, mutta kaupungin sheriffi ei suostunut hyväksymään lynkkausta. 1900-luvun alussa rikoksiin syyllistyneitä tai vain niistä epäiltyjä samoin kuin pelkästään laillisia oikeuksiaan puolustaneita mustia murhattiin usein raa’asti, ja rasistinen terrori jatkui pitkälle vuosisadan loppupuolelle saakka.
Nykyaikaan sijoittuvassa Watchmenissä Tulsan joukkomurhan uhrien jälkeläisille on viimein päätetty maksaa korvauksia, minkä seurauksena kaupunkiin on muuttanut paljon mustia. Tässä kohden kyse vaihtoehtohistoriasta, sillä todellisuudessa Oklahoman osavaltion päättäjät linjasivat vuosia jatkuneen selvitystyön jälkeen vuonna 2001, ettei korvauksia vastoin selvityskomitean suosituksia tarvita. Watchmenissä Yhdysvaltain presidentiksi on kuitenkin noussut Nixonin jälkeen näyttelijä Robert Redford, joka on vienyt maata liberaalimpaan suuntaan. Tulsan työttömät ja huono-osaiset valkoiset eivät katso hyvällä uusien tulokkaiden taloudellista menestystä ja vetävät kasvoilleen KKK-huppujen sijasta Rorschach-naamarit.
Rorschach-sukkahousut päähän ja rock ’n’ roll.
Tiedossa on eräänlainen supersankarien välienselvittely, koska Tulsan poliisivoimat ovat ottaneet käyttöön poliisien henkilöllisyyden salaavat huput, koodinimet ja peitehenkilöllisyydet, minkä lisäksi heillä näyttäisi olevan myös semi-yliluonnollisia kykyjä. Oma suosikkini poppoosta on slaavilaisella korostuksella puhuva kommunistipoliisipamppu Red Scare, joka käyttää virttynyttä punaista kommandopipoa ja luottaa turhan koviin otteisiin kurittaessaan Nixonville-slummin republikaanisia asukkaita. Sarjan edetessä TPD jää kuitenkin sivuosaan, eikä moniin superpoliiseista tutustuta sen tarkemmin.
Sarjan keskushenkilö on Sister Night -nimellä tunnettu poliisi Angela Abar, amerikkalaistetussa Vietnamissa varttunut kamppailulajispesialisti, jonka kohtalo kytkeytyy useampiin alkuperäisen Watchmenin henkilöihin sarjan edetessä. Hänellä on vastassaan Rorschach-naamaripäiden lisäksi sarjakuvan ainoa naissankari Silk Spectre, joka on luopunut supersankari-identiteetistään ja ryhtynyt naamiosankareita jahtaavaksi FBI-agentiksi. Jeremy Ironsin näyttelemä Ozymandias on niin ikään mukana kuvioissa ja joutuu ottamaan mittaa jälkeläisestään, joka on yhtä lailla hyperälykäs ja narsistinen kuin hän itsekin.
TV-Watchmen kirjoittaa alkuperäistä sarjakuvaa osittain uusiksi ja yhdistää mielenkiintoisilla tavoilla rasismia ja rotujännitettä varhaisten supersankareiden edesottamuksiin. Lopputulos on täysin erilainen kuin Mooren ja Gibbonsin alkuperäisteos, mutta poliittiselta asenteeltaan kuitenkin samalla tavalla radikaali ja ottaa osaa oman aikansa poliittisiin keskusteluihin. Siinä missä Moorea kiinnostivat kylmän sodan politiikka ja ydintuho, ovat Lindelof ja muut tv-Watchmenin tekijät halunneet käsitellä eriarvoisuutta ja systeemistä rasismia.
Watchmen-sarjan Sister Night.
Tänä vuonna Hugo-palkintoehdokkaina ovat sarjan kuudes ja kahdeksas jakso, joissa sukelletaan Angela Abarin isoisän muistoihin rasismin läpitunkemista supersankarien ensimmäisistä vuosikymmenistä sekä käydään läpi Abarin oma henkilöhistoria ja kohtaaminen Dr. Manhattanin kanssa. Niiden varjoon on jäänyt esimerkiksi sarjan viides jakso ”Little Fear of Lightning”, tunnelmallinen mestariteos, joka keskittyy tulsalaispoliisi-supersankari Looking Glassin tarinan. Hän on nuorena miehenä New Yorkissa sarjakuvan lopussa kuvatun mustekalakatastrofin tapahtuessa, mikä jättää häneen elinikäiset jäljet. Jakso kuvaa hänen kipuiluaan posttraumaattisten oireiden kanssa sekä arpia, jotka Ozymandiaan juoni TV-sarjan Yhdysvaltoihin jätti.
Yli kolmekymmentä vuotta siihen meni, mutta lopulta Watchmen on saanut sekä arvoisensa jatko-osan että audiovisuaalisen tulkinnan. Nähtäväksi jää, tuleeko vielä parempia ennen kuin tuomiopäivän kello ehtii keskiyöhön saakka. Tällä hetkellä aikaa on jäljellä sata sekuntia, kun ydinaseiden kehittely, ilmastonmuutos ja informaatiosodankäynnin kiihtyminen saivat tammikuussa tieteilijät siirtämään sen viisarit apokalyptisempiin lukemiin kuin missä ne ovat koskaan aiemmin olleet.
Hyvä hoito on Suomessa valitettavan usein kiinni lompakon paksuudesta. Liian monella pienituloisella ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa terveenä pysymisestä. Vuosittain yli 400 000 sote-asiakasmaksua menee ulosottoon.
Vuosittain yli 400 000 sote-asiakasmaksua menee ulosottoon.
Keskeinen eriarvoisuutta luova tekijä ovat terveyskeskusmaksut.
Niitä maksavat ennen muuta työttömät, eläkeläiset ja erilaisissa epävarmoissa työmarkkina-asemissa olevat – siis toisin sanoen he, joiden maksukyky on heikoin. Työssäkäyvillehän terveydenhoito on usein maksutonta.
Terveyskeskusmaksut lisäävät terveyseroja yhteiskunnan hyvin- ja huonomminvoivien välillä. Kun talous on tiukalla, terveysongelmiin ei haeta apua matalalla kynnyksellä, vaan ne pääsevät pahenemaan. Silloin hoito tulee yhteiskunnallekin kalliimmaksi.
Suomesta ei löydy yhtään kansanterveyden asiantuntijaa, joka pitäisi maksuja perusteltuina.
Toinen vastaansanomaton peruste terveyskeskusmaksujen poistolle on se, että ne eivät itse asiassa tuota paljon mitään.
Kymmeniä prosentteja niiden tuotosta kuluu sekä perintäkuluihin että laskujen prosessoimiseen taloushallinnossa, ei terveydenhoidon rahoittamiseen. Suurimpia hyötyjiä yhtälössä ovat perintäyhtiöt. Sosiaali- ja terveyspalvelujen menoista terveyskeskusmaksuilla katetaan vain joitain prosentin kymmenyksiä.
Suomesta ei löydy yhtään kansanterveyden asiantuntijaa, joka pitäisi maksuja perusteltuina. Helsingissä niiden poistaminen on onnistunut ja Keski-Suomen on syytä seurata perässä.
Oskari Rantala Kirjoittaja on jyväskyläläinen väitöskirjatutkija ja aluevaaliehdokas (vas.)
Nuorisolääkäri Minna Joki-Erkkilä (HS Mielipide 20.10.) esitti huolensa kauhukirjallisuuden vaikutuksista peruskoululaisten hyvinvoinnille ja kehitykselle. Hänen mukaansa kauhu ei ole missään muodossa kenellekään hyväksi, eikä kahdeksasluokkalaisten tulisi saada lukea kauhukirjoja ilman vanhempien lupaa.
Tummalla pensselillä maalattu kuva nuorten lisääntyneestä pahoinvoinnista, pelosta ja rikollisuudesta ei vastaa kaikilta osin todellisuutta. Nuorisorikollisuus on ollut pitkään laskussa, ja iso osa suomalaisnuorista voi erittäin hyvin, vaikka koronaeristysaika onkin kärjistänyt monen nuoren ja perheen ongelmia. Niin tai näin, sosiaalisten suhteiden oheneminen ja taloudellinen epävarmuus eivät johdu koulussa luetusta kauhukirjallisuudesta.
Toisin kuin elokuvilla ja videopeleillä, kirjoilla ei ole ikärajoja. Kaikkia kauhukirjallisuus ei kiinnosta, eikä tarvitsekaan kiinnostaa, mutta joillekin se on turvallinen kanava jännityksen ja pelon kokemiseen ja negatiivisten tunteiden käsittelyyn.
Ketään ei pidä pakottaa lukemaan kirjoja, jotka aiheuttavat ahdistusta, eikä näin peruskoulussa tapahdukaan. Lukijat ovat kuitenkin erilaisia, ja jotkut nauttivat kauhusta. Jokaisella on omaan kirjamakuunsa oikeus, ja koulun tehtävä on auttaa sen löytämisessä.
Varta vasten lapsille ja nuorille suunniteltua ja heille hyvin sopivaa kauhukulttuuria ja -kirjallisuutta on olemassa enemmän kuin koskaan. Kaikenlaisten asioiden kuvittelu kannattaa.
Oskari Rantala väitöskirjatutkija puheenjohtaja, Suomen science fiction- ja fantasiatutkimuksen seura
Varhaiskasvatuksen yksityistämistä tarjotaan säännöllisin väliajoin yhdeksi keinoksi kohentaa Jyväskylän taloustilannetta.
Viimeisimmäksi asia nostettiin pöydälle tuoreessa konsulttiraportissa, joka tarkasteli erilaisia mahdollisuuksia kuntatalouden suunnan kääntämiseksi.
Koko totuus yksityisen varhaiskasvatuksen kustannuksista ei kuitenkaan selviä kaupungin talousarviota lukemalla, vaikka näin monet päättäjätkin tuntuvat kuvittelevan.
Kaupungille yksityisessä päiväkodissa palvelusetelillä toteutettu varhaiskasvatus on paperilla jonkin verran halvempaa kuin kunnallisessa päiväkodissa, mutta laskun maksavat lapsiperheet.
Parin lapsen perheessä palveluntuottajalle maksettava ylimääräinen maksu voi olla vähän alle tuhat euroa vuodessa.
Aivan pikkurahoista ei siis puhuta varsinkaan pienituloisempien perheiden kohdalla.
Korkeampia maksuja ja yksityistä päiväkotia ei useimmiten valita tietoisesti, vaan tärkeimpänä syynä on se, että paikkaa kaupungin päiväkodista ei omasta kaupunginosasta saa, kun ryhmät ovat täynnä.
Yksityisten päiväkotien alhaisempia toimintakuluja selittävät myös työtekijöiden heikompi työehtosopimus sekä se, että erityistä tukea tarvitsevien lasten palvelut ovat usein yksityisissä päiväkodeissa vaatimattomammat.
Kaupungin säästö tarkoittaisi siis perheiden korkeampia maksuja, työntekijöiden huonompia palkkoja sekä joissain tapauksissa heikompia palveluita.
En väitä, etteikö alalla olisi myös esimerkillisesti toimivia yrityksiä ja yksityisissä päiväkodeissa paljon loistavaa työtä tekeviä varhaiskasvatuksen ammattilaisia. Päinvastoin.
Bisneslogiikka istuu kuitenkin varhaiskasvatukseen huonosti. Yhtiöllä on aina kannustin leikata kuluja, koska se tarkoittaa suurempia tuottoja omistajille. Lasten etu ja työntekijöiden olot tulevat kakkosena.
Oskari Rantala Kirjoittaja on sivistyslautakunnan jäsen ja kuntavaaliehdokas (vas.) Jyväskylässä.
Kansanedustaja Jouni Kotiaho (ps.) ilmoitti räväkässä kolumnissaan ”vihervasemmiston” olevan uhka sananvapaudelle, hallitsevan valtamediaa sekä pyörittävän Suomen poliittista elämää ja oikeuslaitosta mielensä mukaan (KSML 4.7.). Olin näistä uutisista positiivisesti yllättynyt.
Olin vuosia sitten perustamassa Jyväskylään Vasemmistoliiton punavihreää puolueosastoa Tulevaa vasemmistoa, ja olemme toki saavuttaneet huomattavaa menestystä ja viime kuntavaaleissa kolminkertaistimme valtuutettujen määrän Jyväskylän valtuustossa yhdestä kolmeen. Merkkejä suvereenista suomalaisen yhteiskunnan hallinnasta en sen sijaan ole vielä havainnut.
Suomi syytää edelleen rahaa ympäristölle haitallisiin tukiin ja ylläpitää sosiaaliturvajärjestelmää, joka loukkuineen usein aktiivisesti estää ihmisiä nousemasta köyhyydestä. Samaan aikaan Suomi voitelee listaamattomien yritysten omistajia ja pääomatulonsa sijoitusyhtiöiden kautta kierrättäviä superrikkaita valtavilla perusteettomilla veroeduilla.
Vieläkin järjettömämpää on Suomen maahanmuuttopolitiikka. Maasta passitetaan ulos turvapaikanhakijoita, joita on koulutettu vuosia veronmaksajien rahoilla ja jotka ovat usein oppineet kielen ja siirtyneet työelämään.
Suomen ikärakenne on tikittävä aikapommi, mutta palautuslennoille päätyy nuoria ja lapsiperheitä. Tähtitieteelliset tulorajat hankaloittavat perheenyhdistämistä niillekin, jotka saavat maahan jäädä.
Kun nämä epäkohdat on korjattu, saattaa ”vihervasemmisto” todella ollakin Suomessa vallan kahvassa, mutta ainakin toistaiseksi Kotiaho saanee olla rauhallisella mielellä.
Hänen kirjoituksensa keskeinen huolenaihe on se, että julkisuudessa vastustetaan liikaa rasismia – rasisteja kun ei Kotiahon mukaan Suomessa ole kuin korkeintaan kourallinen. Ilmeisesti he ovat kuitenkin hyvin tehokkaita, koska Suomi todettiin juuri laajassa tutkimuksessa rasistisimmaksi tutkituksi EU-maaksi, jossa valtaosa afrikkalaistaustaisista kohtaa jatkuvaa rasistista häirintää.
Ehkä Perussuomalaisten kansanedustajien kannattaisi etsiä ratkaisuja tähän ongelmaan sen sijasta, että he uhriutuvat jäätelöjen nimenvaihdoksista. Niistäkin päättävät sitä paitsi ylikansalliset jättiyritykset eikä vihervasemmisto.
Olin myönteisesti yllättynyt myös siitä, että Kotiaho päätti kirjoituksensa sitaattiin George Orwellin totalitarismia ja stalinismia satirisoivasta mestariteoksesta Vuonna 1984.
Koko elämänsä kansallismielisiä ja vanhoillisia arvoja, rahan valtaa ja epädemokraattisuutta vastaan kamppailleen Orwellin kirja onkin äärimmäisen ajankohtainen, kun tarkastellaan Perussuomalaisten Puolassa, Unkarissa ja Virossa valtaan päässeiden hengenheimolaisten aloittamia puhdistuksia maan historiankirjoituksessa, mediassa ja yhteiskunnassa.
Sitä on syytä suositella kesälukemiseksi kaikille puoluekantaan katsomatta.
Koronavirus aiheuttaa yhteiskunnalle valtavan laskun ja julkiselle sektorille suuria säästöpaineita tulevina vuosina.
Jyväskylässä keskustelut kymmenien miljoonien eurojen leikkauksista käynnistyvät tulevana syksynä, eikä ole vaikea arvata, millaisia ehdotuksia tulemme näkemään esimerkiksi sivistyspalveluissa: opetustuntien ja opettajien määrän vähentämistä, suurempia luokkakokoja, leikkauksia kehitysvammaisten oppilaiden tukeen sekä yhä lisää säästöjä varhaiskasvatuksesta.
Varmaankin painopistettä ehdotetaan jälleen siirrettäväksi julkisesta yksityiseen varhaiskasvatukseen, joka on kaupungille halvempaa mutta perheille kalliimpaa.
Talouskriiseissä leikkauspöydälle joutuvat valitettavasti aina ennaltaehkäisevät palvelut, jotka eivät ole lakisääteisiä.
Lopputuloksena on kuitenkin pidemmällä aikavälillä suurempi lasku, kun ongelmiin ei päästä puuttumaan ajoissa.
Jonot pitenevät, raskaampien palveluiden tarve kasvaa ja kaupunkilaiset voivat huonommin.
Toinen suuri riski ovat palvelumaksujen korotukset, jotka lisäävät taloudellista eriarvoisuutta.
Kun palveluista rahoitetaan entistä suurempi osa samansuuruisilla maksuilla sekä pieni- että suurituloisille, köyhä maksaa suhteessa enemmän välttämättömistä palveluistaan.
Järkevämpää politiikkaa on rahoittaa palvelut verotuksella, jotta kustannukset jakautuvat oikeudenmukaisesti.
Verotuksen painopisteissä on kuitenkin korjattavaa.
Keskikokoisten palkkatulojen verotus on kohtuullisen korkeaa, kun taas suuria pääomatuloja kohdellaan kevyesti ja erilaiset porsaanreiät mahdollistavat verojen minimoinnin.
Kaikista varakkaimpien listaamattomien yhtiöiden omistajilla on kiusaus nostaa palkkatulot osinkoina, joita ei veroteta juuri ollenkaan, ja erilaiset sijoitusyhtiöjärjestelyt voivat tiputtaa listattujenkin yhtiöiden omistajien verot murto-osaan siitä mitä tavallinen kansalainen joutuu pääomatuloistaan maksamaan.
Mikäli veropohja pidetään sellaisena, että kaikki maksavat reilun osuutensa, voimme välttää aiempien talouskriisien virheet.
Myös Suomen talouden pyörät pyörivät tehokkaammin, kun huolehdimme siitä, ettei köyhyys pääse lisääntymään eikä koulutus joudu leikkauskohteeksi.
Koronaviruksen kustannuksia ei voi kaataa yksin kuntatalouden kannettaviksi, vaan ratkaisuja on tehtävä myös Arkadianmäellä.
Oskari Rantala varavaltuutettu, sivistyslautakunnan jäsen (vas.) Jyväskylä
Tapio Puolimatka jatkaa (KSML 16.3.) ristiretkeään sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksia vastaan.
On valitettavaa, että mediassa saavat tilaa kansanedustajaehdokkaat, joiden vaalikampanja perustuu pelkojen lietsomiseen ja haavoittuvien vähemmistöjen syrjintään. Kirjoituksen asiavirheet on kuitenkin syytä korjata.
Suomen nykyinen transsukupuolisia koskeva lainsäädäntö on ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, ja Suomi on saanut lukuisia huomautuksia ihmisoikeuksien toteutumista valvovilta YK-elimiltä ja Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetulta. Translain uudistamiselle ei siis ole vaihtoehtoja.
Puolimatka hyökkää erityisesti sitä vastaan, että sukupuolen juridinen vahvistaminen voisi perustua itsemäärittelyyn – siis siihen, että kukin voisi saada haluamansa sukupuolen merkityksi viralliseen väestötietorekisteriin.
Kyse ei ole henkilötunnuksen toiseksi viimeisen merkin muuttamista suuremmasta asiasta, mutta Puolimatka maalailee uhkakuvia lasten huostaanotoista, alaikäisten sukupuolenkorjausleikkauksista ja terveydelle vaarallisista hormonihoidoista.
Näiden epärehellisten vihjailujen levittäminen on vastuutonta.
Oskari Rantala 