(Alla minun ja Minna Myllymäen mielipidekirjoitus, joka julkaistiin Pride-viikon aikaan Keskisuomalaisessa ja Suur-Jyväskylän lehdessä. Olen ajanut sateenkaariparien oikeuksien lisäämistä kirkossa Jyväskylän kirkkovaltuuston jäsenenä sekä varakirkolliskokousedustajana, ja seuraavissa seurakuntavaaleissa nyt marraskuussa voit vaikuttaa siihen, että jatkuuko hommat kirkkovaltuustossa myös ensi kaudella.)
Samojen oikeuksien tulee kuulua kaikille riippumatta siitä, ketä rakastaa. Puolison väärä juridinen sukupuoli sulkee edelleen kirkkojen ovet aviopareilta suuressa osassa Suomea.
Toisin kuin muissa Pohjoismaissa, Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole vielä tehnyt päätöstä samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Sateenkaaripareja vihkiviä pappeja on kuitenkin joka puolella maata, ja lain mukaan papin vihkimä avioliitto on aina pätevä.
Hiippakunnasta riippuen sateenkaariparin vihkinyt pappi voi saada työnantajaltaan haukut ja kirjallisen varoituksen. Kaikki seurakunnat eivät myöskään salli tilojensa käyttämistä sateenkaarihäihin. Ei ole oikein, että avioparien kohtelu kirkossa vaihtelee asuinpaikan mukaan.
On aika tehdä avioliitosta kaikkien oikeus myös kirkossa. Historiallisilla syillä tai Raamatun jakeilla ei voi oikeuttaa sateenkaariparien syrjintää. Kristilliset perusarvot, myötätunto ja lähimmäisenrakkaus edellyttävät kaikkien yhdenvertaista kohtelua.
Kirkon virallisen avioliittokannan määrittää kirkolliskokous, jonka kokoonpanosta päättävät seurakuntavaaleissa valittavat kirkkovaltuutetut. Valtaosa kirkon jäsenistä ja myös suurin osa papeista arkkipiispaa myöten kannattaa kirkon avioliittolinjausten korjaamista.
Muutos on kuitenkin hidasta, koska kirkkovaltuustoissa istuvat päättäjät ovat ajatusmaailmaltaan muita kirkon jäseniä konservatiivisempia. Suurin syy tähän on alhainen seurakuntavaalien äänestysprosentti. Kun vain harvat käyttävät äänioikeuttaan, päätöksentekijät eivät edusta kirkon jäsenten suuren enemmistön mielipiteitä.
Tarvitsemme muutosta ja yhdenvertaisesti toimivaa kirkkoa. Sitä rakennetaan äänestämällä seuraavissa seurakuntavaaleissa marraskuussa. Avaraan kirkkoon kaikki ovat tervetulleita sellaisina kuin ovat. Mielestämme kirkon on kannettava vastuuta lähimmäisestä ja ympäristöstä sekä puolustettava oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa.
Oskari Rantala ja Minna Myllymäki Avara kirkko -valitsijayhdistyksen seurakuntavaaliehdokkaita, Jyväskylä
(Löysin arkistojen kätköistä Jyväskylän science fiction -seura 42:n Alienisti-lehteen vuonna 2020 kirjoittamani artikkelin Watchmen-sarjakuvan adaptaatioista ja jatko-osista. Nyt kun Alienistin lukijat ovat saaneet nauttia tästä eksklusiivisesta herkusta pari vuotta, niin julkaistaan se nyt täälläkin.)
Lokakuussa 33 vuotta täyttävä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin kulttisarjakuva Watchmen eli suomalaisittain Vartijat on pysynyt lukijoiden suosiossa sekä ympäri maailmaa että Jyväskylää. Sitä myytiin viime vuonna sarjakuvakaupoissa Atlantin takana enemmän kuin mitään muuta sarjakuva-albumia, ja Kirkkopuiston laidalla sijaitseva antikvariaatti Lukuhetkikin on nimennyt sen kaikkien aikojen myydyimmäksi sarjakuvakseen. Vaikka Moore ja Gibbons hylkäsivät luomansa maailman jo 1980-luvulla, uusia jatko-osia ja adaptaatioita ilmestyy edelleen. Tuoreimpia niistä ovat alkuperäistä Watchmen-estetiikkaa monistava sarjakuva Doomsday Clock, jossa Dr. Manhattan ottaa mittaa Teräsmiehestä, sekä HBO:n televisiosarja Watchmen, joka luotaa yhdysvaltalaisen rotupolitiikan kipupisteitä.
Kapteeni Atomista Dr. Manhattaniksi
Watchmen on jäänyt sarjakuvahistoriaan toisena kahdesta 1980-luvun puolivälissä ilmestyneestä läpimurtoteoksesta, jotka käsittelivät supersankareita aikuisemmalla otteella, korostivat perinteisten trikoosankarien seikkailujen epärealistisuutta ja purkivat genrensä kliseitä. Siinä missä Frank Millerin The Dark Knight Returns (1986) teki tummemman ja fasistisemman tulkinnan Gothamin playboy-lepakkomiehestä, kehittivät Moore ja Gibbons Watchmeniä varten joukon kokonaan uusia hahmoja.
Watchmen #1 (1986)
Sini-ihoinen kvanttisupermies Dr. Manhattan, mustavalkoinen hyperoikeistolainen Rorschach, keski-ikäistynyt pöllöasufetisisti Nite Owl ja muut ovat mielenkiintoisia koosteita erilaisista stereotyyppisistä supersankareista. Ja kun heitä ei ollut pakko sijoittaa samaan todellisuuteen Batmanin, Teräsmiehen ja muiden DC-hahmojen kanssa, pääsivät Watchmenin tekijät esittämään oudomman ja nihilistisemmän 1980-luvun maailman, jonka tällaisten olentojen olemassaolo olisi synnyttänyt. Nixon on yhä presidentti, Vietnam on Yhdysvaltain 51. osavaltio, neuvostoliittolaisten tutiseva sormi on pysyvästi ydinohjusten laukaisunapilla ja koko maailma horjahtelee maailmanlopun partaalla. Yleinen mielipide ja lakkoilevat poliisit ovat painostaneet päättäjät kieltämään itsenäiset supersankaribisnekset, joten suurin osa elossa olevista seikkailijoista on eläkkeellä tai Yhdysvaltain hallinnon leivissä.
DC-universumin ulkopuolelle sijoittuminen onkin ollut yksi Watchmenin suosion salaisuuksista, koska sen tarinan ymmärtämiseksi ei tarvitse olla jyvällä vuosikymmenten aikana kertyneen supersankarihistorian myriadeista käänteistä. Se ei kuitenkaan ollut alun perin Mooren ja Gibbonsin suunnitelmana, vaan he olivat kehittäneet tarinan ensimmäisen luonnoksen Charlton-yhtiön klassikkohahmojen ympärille. Tämä sarjakuvakentän pääpelureita pienempi kustantamo oli julkaissut 1960-luvulla toimittaja Dick Giordanon johdolla supersankarien seikkailuja, joissa esiintyvät hahmot kuulostavat epäilyttävän tutuilta jokaiselle Watchmenin lukeneelle — ydinrakettionnettomuudessa yliluonnolliset voimat saanut Captain Atom kykenee kasaamaan uudelleen atomeiksi tuhoutuneen ruumiinsa, armoton The Question ei kaihda kovia otteita ja heijastelee luojansa Steve Ditkon aynrandilaista äärioikeistofilosofiaa, kun taas keksijä-voimistelija Blue Beetle lentelee ympäriinsä ötökänmuotoisella ilma-aluksellaan.
Captain Atom #84 (1967)
DC Comics oli hankkinut oikeudet hahmoihin konkurssikypsältä Charltonilta ja Dick Giordano oli ottanut yhtiössä ohjat DC:n sarjakuvista vastaavana päällikkönä, kun Moore ja Gibbons tekivät ehdotuksensa kuuden lehden mittaisesta Who Killed the Peacemaker? -minisarjasta. Brutaalin tappajasankari Peacemakerin kuolema heti sarjakuvan alussa (ja muidenkin hahmojen muuttuminen käyttökelvottomiksi muissa projekteissa) ei kuitenkaan sopinut yhtiölle, joten Moore ja Gibbons saivat kehitellä hänen tilalleen Yhdysvaltain tiedustelupalvelun tappokoneeksi Comedianin, jolla vihjataan olevan sormensa erilaisissa poliittisissa salamurhissa John F. Kennedystä Watergate-skandaalin paljastaneisiin toimittajiin. Niinpä Captain Atom muuttui Dr. Manhattaniksi, The Question Rorschachiksi, Blue Beetle Nite Owliksi, Thunderbolt Ozymandiaaksi ja Nightshade Silk Spectreksi.
Vakavan hupaisa Watchmen
Sarjakuvan tarinassa eläkkeelle jääneet supersankarit huomaavat joutuvansa erilaisten hyökkäysten kohteeksi, alkavat seurata johtolankoja sekä muistelevat iloisempia aikoja. Samalla lukijalle paljastuu vähän kerrassaan ironinen ja sarjakuvahistorialla leikittelevä vaihtoehtoinen USA, joka suistui raiteiltaan, kun Action Comics -lehden ensimmäinen numero vuonna 1938 innoitti ihmisiä pukeutumaan trikoisiin ja ryhtymään taisteluun rikollisuutta vastaan. Uuden maailmanjärjestyksen sinetöi laboratorio-onnettomuudessa syntynyt Dr. Manhattan, joka hallitsee psyykkisillä voimillaan ainetta, pystyy siirtymään silmänräpäyksessä minne tahansa ja kokee simultaanisesti kaikki tulevaisuutensa ja menneisyytensä tapahtumat. Hänen mahdoton aikakokemuksensa on samanaikaisesti Mooren yritys hahmottaa kvanttimaailmankaikkeuden ilmiöitä ja esittää jonkinlainen metafora sarjakuvan lukemisesta: Dr. Manhattanille kaikki hänen elämänsä menneet ja tulevat tapahtumat ovat samalla tavalla käden ulottuvilla kuin sarjakuvan ruudut sen lukijalle.
Dr. Manhattan antaa Vietkongille kyytiä.
Watchmen nostaa esiin myös supersankarikuvaston vaietut kysymykset: Jos naamiomiehet ja -naiset voivat noin vain ottaa oikeuden käsiinsä, mitä virkaa demokratialla ja oikeusvaltiolla on? Mikä lopulta erottaa toisistaan Batmanin kaltaiset kirkasotsaiset viittasankarit ja Ku Klux Klanin kaapuniekat — molemmathan metsästävät ja rankaisevat rikollisina pitämiään kansalaisia laeista piittaamatta? Vaikka valkoisen ylivallan kannattajien terrori etnisiä vähemmistöjä vastaan 1800-luvulta ja pitkälle 1900-luvun puolelle oli laitonta, sillä oli Yhdysvalloissa laajaa kannatusta ja viranomaisten hiljainen hyväksyntä siinä missä Batmanin hämärähommilla Gotham Cityssäkin.
En spoilanne juonta liikaa, jos mainitsen, että sarjakuva päättyy yhteen populaarikulttuurin mielenkiintoisimmista ja ironisimmista alien-invaasioista. Loppuratkaisu on kaikkineen niin tumman humoristinen ja kaivaa maata supersankarigenren eetoksen alta niin hupaisalla tavalla, että sitä on vaikea pitää kovin vakavana. Lance Parkin kirjoittaakin Moore-elämäkerrassaan Magic Words osuvasti sarjakuvafanien pakkomielteestä pitää Watchmeniä ”vakavana sarjakuvana”, joka tutkiskelee supersankareita ”vakavalla tavalla” ja käsittelee ”vakavia teemoja”. Sarjakuvassa on vahva koominen ulottuvuus, joka nousee vielä selvemmin esiin kaikissa Mooren Watchmenin jälkeen tekemissä supersankarisarjakuvissa SupremestaTom Strongiin ja The League of Extraordinary GentlemenistäTomorrow Storiesiin. Kaikkien näiden ristiriitaisten elementtien puristaminen samaan sarjakuvaan tekee siitä niin kiihottavan lukukokemuksen.
Watchmen v Snyder
Samaa ei välttämättä voi sanoa hartaasti odotetusta vuoden 2009 Watchmen-filmatisoinnista, jonka ohjasi Zack Snyder. Sarjiselokuvistaan 300 ja Batman v Superman tunnettu ohjaaja on kiinnostuneempi mahtipontisista spektaakkeleista ja yliampuvista taistelukohtauksista kuin hienovaraisesta draamasta tai huumorista, ja hänen käsittelyssään Watchmen muuttui hyvin toisenlaiseksi teokseksi. Vaikka se on erittäin uskollinen sarjakuvan visuaalisuudelle ja seuraa orjallisesti sarjakuvan juonta, se on tunnelmaltaan ja teemoiltaan eri maailmankaikkeudesta. Myös sen loppu on erilainen, alienit on hylätty ja ”maailman fiksuin mies” Ozymandias on muuttunut selkeämmin pahikseksi.
Jälkeenpäin on vaikea sanoa, todistiko Snyder sittenkin vääriksi kaikkien niiden puheet, jotka olivat pitäneet Watchmeniä mahdottomana siirtää elokuvamuotoon, vai olivatko nämä sittenkin oikeassa. Vielä 90-luvulla rikas ja outo maailma, monimutkainen tarina ja eri päähenkilöiden pitkät takaumajaksot tuntuivat mahdottomalta yhtälöltä, kun genre-elokuvien pituuden ja budjetin mahdollisuuksien rajat tulivat nopeammin vastaan. Projektia pitkään sekä 80-luvun lopulla että 90-luvun puolivälissä hautonut kulttiohjaaja ja Monty Python -ryhmän jäsen Terry Gilliam tuli lopulta siihen johtopäätökseen, ettei lopputulos voi vetää vertoja alkuperäisteokselle.
Gilliam kuitenkin painiskeli projektin kanssa pitkään ja Watchmenistä tehtiin erilaisia käsikirjoituksia. Tuottajana olisi toiminut myöhemmin Mooren V for Vendatta -adaptaation sekä Matrixin ja muita science fiction -menestysleffoja tuottanut Joel Silver. Jälkeenjääneiden tietojen perusteella Silver halusi Arnold Schwarzeneggerin näyttelemään Dr. Manhattania, joka Sam Hammin kirjoittaman viimeisimmän käsikirjoitusversion loppukohtauksessa olisi tehnyt aikamatkan muuttamaan menneisyyttään. Sen seurauksena Watchmenin sankarit olisivat jääneet sarjakuvahahmoiksi ja Watchmenin maailma muuttunut meidän maailmaksemme. Vaikea sanoa, minkälainen lopputuloksesta olisi tullut — todennäköisesti kuitenkin Snyderin Watchmeniä raikkaampi tekele, joka ei olisi ottanut lähdeaineistoaan aivan niin tosissaan.
Sarjakuvat ennen ja jälkeen Watchmenin
Elokuvaa seurasi vuosina 2012—2013 Before Watchmen -projekti, kun DC Comics päätti lopulta julkaista uusia Watchmen-sarjakuvia ilman Mooren ja Gibbonsin panosta vastustettuaan kiusausta vuosikymmenten ajan. Len Wein, Brian Azzarello, J. Michael Straczynski, Andy Kubert, Darwyn Cooke ja monet muut sarjakuvaskenen isot nimet keskittyivät omissa muutaman lehden minisarjoissaan eri Watchmen-hahmojen historiaan ennen alkuteoksen tapahtumia. Tarinat ovat pääasiassa yhteensopivia Watchmenin juonen kanssa, mutta pienemmissä yksityiskohdissa Before Watchmen ottaa myös taiteellisia vapauksia ja kirjoittaa Watchmen-historiaa uusiksi. Minisarjat edustavat mielenkiintoisesti myös eri genrejä, ja mukana on niin Cooken ja Amanda Connerin 60-lukulainen hyvän mielen Silk Spectre -teinihippifiilistely kuin Azzarellon ja Lee Bermejon Rorschach-väkivaltamässäily. Vaikka sarjat ovat kohtuullisen toimivia toimintapläjäyksiä, niiden tarinoiden suuret linjat on esitetty jo Watchmenissä, eikä niillä ole suunnattomasti tarjottavaa muina kuin osaavien tekijöiden kunnianosoituksina yhdelle supersankarisarjakuvan merkkiteokselle. Tapahtumien kopioimisen sijasta olisi kuitenkin ollut palkitsevampaa lukea sarjakuvaa, jossa olisi ollut samanlaista kokeilevaa asennetta, genren kyseenalaistamista ja huumoria kuin Mooren ja Gibbonsin Watchmenissä.
Omasta mielestäni Before Watchmen on silti monin verroin mielekkäämpää luettavaa kuin vuonna 2017 käynnistynyt Geoff Johnsin ja Gary Frankin 12-osainen Doomsday Clock -minisarja, joka saatiin päätökseen viime vuoden joulukuussa. Sarja on huipentuma DC-universumin uuteen uskoon myllertäneille New 52– ja Rebirth-kokonaisuuksille, joiden päätteeksi Watchmenin hahmot törmäytetään yhteen DC-sankarien kanssa. Sarjakuva on kuitenkin kerännyt kriitikoilta ylistäviä arvioita siinä missä vielä Before Watchmenin aikoihin monet kritisoivat DC Comicsia ja tekijöitä pyhäinhäväistyksestä. Epäilemättä vannoutuneiden Alan Moore -puristien määrä on alkanut sarjakuvaympyröissä vähentyä, kun Northamptonin kahjo maagikko on keskittynyt hullumpiin magiaprojekteihin, indie-elokuviin ja yli 1000-sivuisen kokeellisen mammuttiromaani Jerusalemin kirjoittamiseen.
Doomsday Clockissa Ozymandias matkustaa uusi Rorschach ja pari pikkukonnaa mukanaan DC-sankarien ulottuvuuteen etsimään kadonnutta Dr. Manhattania, joka pelastaisi heidän oman maailmansa uudelleen leimahtaneelta ydinsodalta. Dr. Manhattanin on puolestaan houkuttanut DC-maailmaan Teräsmiehen hahmo, jonka ympärille metaversumien ja universumien kohtalot ovat kietoutuneet. Dr. Manhattan peukaloi sen historiaa ja estää tuntemamme DC-universumin muodostumisen, kunnes monien vaiheiden jälkeen Teräsmies puhuu hänet ympäri palauttamaan sen ennalleen. Koukeroisessa tarinassa ovat mukana kaikki mahdolliset DC-sankarit ja konnat Vihreistä Lyhdyistä Batmaniin ja Jokerista Lex Luthoriin, obskyyrimmistä hahmoista koostuvat eri maiden supersankari-iskujoukot ja jopa Vladimir Putin sekä nimettömäksi jäävä Yhdysvaltain presidentti, joka on mieltynyt lyhyisiin lauseisiin ja superlatiiveihin. Valtavan hahmogallerian varjopuolena on se, ettei oikein kukaan kerkeä olla huomion keskipisteenä muutamaa ruutua pidempään.
Sarjakuva kopioi joitain Watchmenin tarinankerronnan elementtejä, kuten tiukkaa 3×3-ruutujakoa, lehtileikkeitä jokaisen luvun lopussa ja tarinan käänteitä kommentoivaa sisäkkäiskertomusta (joka ei ole nyt merirosvosarjakuva vaan noir-elokuva), mutta se on pohjimmiltaan vain yksi uusi mahtipontinen DC-sankarieepos, jonka lopussa kaikki ratkeaa parhain päin. Johns rakentaa kyllä mielenkiintoista vastakkainasettelua kahden superolennon välille: Dr. Manhattan on niin yli-inhimilliseksi muuttunut ihminen että hän on kadottamassa kokonaan otteensa ihmisyyteen, kun taas Teräsmies on ulkoavaruudesta tullut ei-ihmismaahanmuuttaja, jossa moraalisuus ja myötätunto ihmisiä kohtaan ruumiillistuvat. Kovasta yrityksestä huolimatta en kyllä laittapisi päätäni pantiksi sarjakuvan jäämisestä merkkipaaluksi sarjakuvan historiaan.
Rotupoliittinen Watchmen
Toinen tuore Watchmenin tarinaa jatkava teos on supersankarien, oikeusvaltion ja rotupolitiikan hankauspintoja käsittelevä Damon Lindelofin luoma Watchmen-sarja, jonka HBO esitti viime vuoden lopussa. Se on Mooren ja Gibbonsin sarjakuvan itsenäinen jatko-osa, joka hyppää ajassa kauas eteenpäin, jättää huomiotta Snyderin elokuvaversion ja palauttaa Watchmenin maailmaan mustekalamaiset lavastetut avaruusolennot.
Lindelofin Watchmenin tapahtumapaikkana on Oklahoman Tulsa, todellisen Yhdysvaltojen historian raaimman rotumellakan tapahtumapaikka. Vuonna 1921 joukko kaupungin valkoihoisia asukkaita hyökkäsi ”Mustana Wall Streetinä” tunnettuun Greenwoodin kaupunginosaan ja tuhosi sen. Satoja mustia murhattiin, tuhansia jäi kodittomiksi, ja senaikaisten Yhdysvaltojen taloudellisesti menestynein mustien yhteisö hävitettiin. Joukkomurhan taustalla oli valkoisen väkijoukon yritys kaapata poliisin hallusta rikoksesta epäilty musta mies, mutta kaupungin sheriffi ei suostunut hyväksymään lynkkausta. 1900-luvun alussa rikoksiin syyllistyneitä tai vain niistä epäiltyjä samoin kuin pelkästään laillisia oikeuksiaan puolustaneita mustia murhattiin usein raa’asti, ja rasistinen terrori jatkui pitkälle vuosisadan loppupuolelle saakka.
Nykyaikaan sijoittuvassa Watchmenissä Tulsan joukkomurhan uhrien jälkeläisille on viimein päätetty maksaa korvauksia, minkä seurauksena kaupunkiin on muuttanut paljon mustia. Tässä kohden kyse vaihtoehtohistoriasta, sillä todellisuudessa Oklahoman osavaltion päättäjät linjasivat vuosia jatkuneen selvitystyön jälkeen vuonna 2001, ettei korvauksia vastoin selvityskomitean suosituksia tarvita. Watchmenissä Yhdysvaltain presidentiksi on kuitenkin noussut Nixonin jälkeen näyttelijä Robert Redford, joka on vienyt maata liberaalimpaan suuntaan. Tulsan työttömät ja huono-osaiset valkoiset eivät katso hyvällä uusien tulokkaiden taloudellista menestystä ja vetävät kasvoilleen KKK-huppujen sijasta Rorschach-naamarit.
Rorschach-sukkahousut päähän ja rock ’n’ roll.
Tiedossa on eräänlainen supersankarien välienselvittely, koska Tulsan poliisivoimat ovat ottaneet käyttöön poliisien henkilöllisyyden salaavat huput, koodinimet ja peitehenkilöllisyydet, minkä lisäksi heillä näyttäisi olevan myös semi-yliluonnollisia kykyjä. Oma suosikkini poppoosta on slaavilaisella korostuksella puhuva kommunistipoliisipamppu Red Scare, joka käyttää virttynyttä punaista kommandopipoa ja luottaa turhan koviin otteisiin kurittaessaan Nixonville-slummin republikaanisia asukkaita. Sarjan edetessä TPD jää kuitenkin sivuosaan, eikä moniin superpoliiseista tutustuta sen tarkemmin.
Sarjan keskushenkilö on Sister Night -nimellä tunnettu poliisi Angela Abar, amerikkalaistetussa Vietnamissa varttunut kamppailulajispesialisti, jonka kohtalo kytkeytyy useampiin alkuperäisen Watchmenin henkilöihin sarjan edetessä. Hänellä on vastassaan Rorschach-naamaripäiden lisäksi sarjakuvan ainoa naissankari Silk Spectre, joka on luopunut supersankari-identiteetistään ja ryhtynyt naamiosankareita jahtaavaksi FBI-agentiksi. Jeremy Ironsin näyttelemä Ozymandias on niin ikään mukana kuvioissa ja joutuu ottamaan mittaa jälkeläisestään, joka on yhtä lailla hyperälykäs ja narsistinen kuin hän itsekin.
TV-Watchmen kirjoittaa alkuperäistä sarjakuvaa osittain uusiksi ja yhdistää mielenkiintoisilla tavoilla rasismia ja rotujännitettä varhaisten supersankareiden edesottamuksiin. Lopputulos on täysin erilainen kuin Mooren ja Gibbonsin alkuperäisteos, mutta poliittiselta asenteeltaan kuitenkin samalla tavalla radikaali ja ottaa osaa oman aikansa poliittisiin keskusteluihin. Siinä missä Moorea kiinnostivat kylmän sodan politiikka ja ydintuho, ovat Lindelof ja muut tv-Watchmenin tekijät halunneet käsitellä eriarvoisuutta ja systeemistä rasismia.
Watchmen-sarjan Sister Night.
Tänä vuonna Hugo-palkintoehdokkaina ovat sarjan kuudes ja kahdeksas jakso, joissa sukelletaan Angela Abarin isoisän muistoihin rasismin läpitunkemista supersankarien ensimmäisistä vuosikymmenistä sekä käydään läpi Abarin oma henkilöhistoria ja kohtaaminen Dr. Manhattanin kanssa. Niiden varjoon on jäänyt esimerkiksi sarjan viides jakso ”Little Fear of Lightning”, tunnelmallinen mestariteos, joka keskittyy tulsalaispoliisi-supersankari Looking Glassin tarinan. Hän on nuorena miehenä New Yorkissa sarjakuvan lopussa kuvatun mustekalakatastrofin tapahtuessa, mikä jättää häneen elinikäiset jäljet. Jakso kuvaa hänen kipuiluaan posttraumaattisten oireiden kanssa sekä arpia, jotka Ozymandiaan juoni TV-sarjan Yhdysvaltoihin jätti.
Yli kolmekymmentä vuotta siihen meni, mutta lopulta Watchmen on saanut sekä arvoisensa jatko-osan että audiovisuaalisen tulkinnan. Nähtäväksi jää, tuleeko vielä parempia ennen kuin tuomiopäivän kello ehtii keskiyöhön saakka. Tällä hetkellä aikaa on jäljellä sata sekuntia, kun ydinaseiden kehittely, ilmastonmuutos ja informaatiosodankäynnin kiihtyminen saivat tammikuussa tieteilijät siirtämään sen viisarit apokalyptisempiin lukemiin kuin missä ne ovat koskaan aiemmin olleet.
Oskari Rantalalle kysymys; miksi niin kiivaasti olet vaatimassa Israelia oikeuteen? onko kenties natsi tai aarioikeisto /vasemmisto tai anarkisti tausta tms?
Israelin Gazaan kohdistamien veristen hyökkäysten aikana olen ajautunut useaan otteeseen väittelemään sosiaalisessa mediassa Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin liittyvistä kiistakysymyksistä. Vastapuolella on ollut lähinnä intohimoisia kristittyjä ja kristillisdemokraatteja, jotka ovat — syistä joita en täysin käsitä — vakuuttuneita siitä, että Israel ei tee mitään väärää.
Jyväskylän KD:n johtokunnan puheenjohtaja Rami Sipilä on koettanut selittää minulle, että ”Israel pyrkii kaikin keinoin vähentämään hyökkäystensä kuolonuhreja”, vaikka YK ja ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet täysin päinvastaista. Kristillisdemokraattien puoluesihteeri Asmo Maanselkä puolestaan väitti kivenkovaan, että ”jos palestiinalaiset ääriainekset lopettaisivat taistelun, koko alue olisi vauras ja hyvinvoiva”, vaikka YK:n selvitykset ovat järjestään päätyneet siihen tulokseen, että Gazan saarto on taloudellista sodankäyntiä palestiinalaisia siviilejä vastaan, eikä sitä voi puolustella turvallisuudella.
Jotkut vähän reippaammilla argumenteilla liikenteeseen lähteneet ovat syyttäneet minua antisemitistiksi, natsiksi ja ties miksi. Kun olen koettanut ottaa esille sen, että Israelin sotatoimien tuomitseminen ei ole pelkästään minun yksityisajatteluani, vaan samalla kannalla ovat olleet sellaiset tahot kuin esimerkiksi Unicef, YK, Amnesty ja Human Rights Watch, on johtopäätös ollut, että siinä tapauksessa myös nämä järjestöt ovat natsien käsissä. ”Unicef ja YK ovat etulinjassa antisemitismia viemassa”, tiivisti eräs keskustelija.
Israel on heinäkuussa käynnistyneissä sotatoimissa tappanut lähes kaksi tuhatta palestiinalaista, haavoittanut kymmentä tuhatta ja aiheuttanut Gazassa humanitaarisen katastrofin. Uhreista kahdeksan kymmenestä on siviilejä. Israel on iskenyt YK:n kouluihin, jotka olivat täynnä pakolaisia, ja kohdistanut tulitusta niin sairaanhoitohenkilökuntaan, pakeneviin siviileihin kuin Gazan ainoaan voimalaitokseen ja muihin ei-sotilaallisiin kohteisiin.
Lähestulkoon jokainen maailman valtio on Yhdysvaltoja myöten tuominnut Israelin toimet, jotka rikkovat kansainvälisiä sopimuksia ja ovat todennäköisesti sotarikoksia. Jostakin syystä Suomesta kuitenkin löytyy suuri määrä Israelin ymmärtäjiä, joilla on omasta mielestään parempaa tietoa asiasta. He ovat vakuuttuneita siitä, että Israel ei tee mitään väärää, ja vaikka tekisikin, syy on loppujen lopuksi Hamasin ja muiden palestiinalaisten aseellisten järjestöjen, jotka pakottavat Israelin käyttämään voimaa.
On vaikea ymmärtää, miten älykkäät, ystävälliset ja kaikin puolin humaanit ihmiset voivat kirkkain silmin argumentoida vastaan kaikkea sitä todistusaineistoa, jota ihmisoikeusjärjestöt ja kansainvälinen media jatkuvasti Gazasta tuottavat. Ehkäpä syyt ovat ennen kaikkea teologisia. Mieleeni on jäänyt konservatiivikristittyjen Seurakuntalainen.fi-sivustolle kirjoittavan toimittaja Susanna Sarimaan kirjoitus, jossa hän kuvailee näin omia vaikuttimiaan sivuuttaa Israelin sotarikoksia koskevat faktatiedot:
Totuudellinen tiedonvälitys on tinkimätön arvo, mutta media ei saa päättää sitä, seisonko Israelin vai palestiinalaisten takana. Kenenkään Raamattuun sitoutuvan päätökseen tukea Israelia ei pidä vaikuttaa se, toimiiko maa mielestämme oikein vai väärin. Meidän tulee olla Israelin puolella, koska siellä elää Jumalan valittu kansa.
Valitettavasti maa, jossa Jumalan valitun kansa asuu, näyttää käyttäytyvän kuin rasistinen roistovaltio.
Se karkottaa palestiinalaisia kodeistaan, rakentaa ja ylläpitää kansainvälisen oikeuden vastaisia siirtokuntia Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa. Siviiliväestön karkottaminen miehitetyiltä alueilta ja heidän korvaaminen ”omilla” siviileillä on Geneven sopimusten mukaan sotarikos.
Israel ylläpitää Gazan saartoa, joka on romahduttanut Gazan talouden ja aiheuttanut valtavan humanitaarisen katastrofin. YK:n ihmisoikeusneuvosto on tuominnut saarron ja YK:n vuonna 2009 tekemän selvityksen mukaan se on mahdollisesti jopa rikos ihmisyyttä vastaan. Israel väittää, että saarto on välttämätön aseiden salakuljetuksen estämiseksi, mutta riippumattomien tutkimusten johtopäätös on järjestään ollut, että kyseessä on kaikkiin alueella asuviin kohdistuva julma kollektiivinen rangaistus, josta kärsivät erityisesti siviilit.
Jos Israel toimisi sodankäynnin sääntöjen mukaan ja tekisi kaikkensa siviilien kuolemien ja kärsimysten ehkäisemiseksi (kuten Israelin ystävät mielellään esittävät), sille luulisi sopivan hyvin, että konflikteissa tapahtuvat molempien osapuolten sotarikokset tutkitaan riippumattomasti. Totuus on kuitenkin se, että Israel on järjestelmällisesti estänyt tutkimukset. Vuonna 2008 se esti YK:n ihmisoikeusraportoijaa, professori Richard A. Falkia, pääsemästä palestiinalaisalueille. Vuonna 2009 se kieltäytyi hyväksymästä Gazan sodan sotarikoksia tutkineen YK:n asiantuntijaryhmän raporttia. Se ei ole suostunut ratifioimaan sopimusta, joka antaisi kansainväliselle rikostuomioistuimelle ICC:lle oikeuden tutkia palestiinalaisalueilla tapahtuvia sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan.
Israelin käytös antaa varsin heikon kuvan Lähi-idän ainoan demokratian halusta luoda alueelle olosuhteet, joissa kaikkien ihmisoikeuksia kunnioitettaisiin. Väkivalta ei kohdistu myöskään pelkästään palestiinalaisia vastaan, vaan kärsimään ovat joutuneet myös israelilaiset sotaa vastustavat vasemmistolaiset. Mielenosoituksia on kielletty ja niihin osallistuneita on häiritty ja pahoinpidelty.
Onkin perusteltua kysyä, onko Israelia enää mielekästä kutsua demokratiaksi tai oikeusvaltioksi. Sekä holokaustista että äärisiionistien murhayrityksestä selviytynyt ja useissa Israelin sodissa taistellut professori Zeev Sternhell muotoili asian israelilaislehti Haaretzin haastattelussa näin:
Democracy is not defined by the right to vote every few years. It is tested every day in terms of human rights. All the rest is secondary, because you can easily, by casting a ballot, establish a dictatorial regime here, or vote to kick the Arabs out of the Knesset. You have to remember that democracy ceased to exist in the territories long ago. The Palestinians there have no human rights, you rule them by force, and after three [Jewish] boys are murdered you can make the life of the population hell, because you can do as you please. That has been the case for decades, and it corrupts.
Lopuksi pahoittelen yksipuolista otsikkoa. Kaikki kristillisdemokraatit eivät fanita Israelin voimapolitiikkaa ja ihmisoikeuksien polkemista. Toisaalta myöskään kaikki niiden fanittajat ole kristillisdemokraatteja, vaan heitä löytyy muistakin puolueista.
Hamasin aseellisen siiven ja muiden summittaisia raketti-iskuja tekevien palestiinalaisten ryhmien toimet eivät nekään kestä päivänvaloa, ja niistäkin voisi kirjoittaa pitkiä blogikirjoituksia. Suomalaisesta näkökulmasta Israeliin keskittyminen on kuitenkin mielenkiintoisempaa, koska me olemme osavastuussa Israelin ihmisoikeusrikkomuksista: ne jatkuvat, koska länsimaat ja kansainvälinen yhteisö hyväksyvät niiden jatkumisen ajoittaisista tuomitsevista puheista huolimatta. Talouspakotteet, tuontikiellot, sanktiot ja boikotit osoittaisivat, että arsenaalissa on muutakin kuin puheita. Vähintäänkin jäihin pitäisi välittömästi laittaa Suomen asekauppa Israelin kanssa.
Väkivalta ei tule loppumaan ennen oikeudenmukaista ratkaisua, joka takaa rauhan, vapauden ja ihmisoikeudet kaikille.
Oskari Rantala 